»Teidän arvostelunne asiasta, rouva», vastasi Varney, »on minun ajatustani paljoa korkeampi, etenkin kun Te voitte, jos haluatte, koetella jäätä ennen sille astumistanne, mainitsemalla Tressilianin nimen herralleni ja tarkkaamalla, kuinka hän sen kestää. Foster ja hänen palvelijansa eivät tunne Tressiliania henkilökohtaisesti, ja minä voin helposti keksiä heitä varten jonkun järkevän syyn, joka selittää tuntemattoman miehen ilmestymisen näille maille.»
Rouva vaikeni hetkiseksi ja vastasi sitten: »Jos, Varney, on tosiaankin totta, ett'ei Foster vielä tiedä, että mies, jonka hän näki, oli Tressilian, niin myönnän, ett'en mielelläni soisi hänen saavan tietää sellaista, mikä ei häntä mitenkään koske. Hän on jo muutenkin kyllin ankara minua kohtaan, enkä minä suinkaan haluaisi häntä omien asiaini tuomariksi enkä neuvonantajakseni.»
»Rauhoittukaa», sanoi Varney, »mitä on sillä kärtyisellä äijänkähnyksellä tekemistä Teidän Armonne yksityisissä asioissa? — Ei totisesti enempää kuin kahlekoiralla, joka vartioitsee pihaansa. Jos hän on vähimmässäkään määrässä Teidän Armollenne vastenmielinen, niin on minulla kylliksi valtaa toimittaakseni hänen tilalleen isännöitsijän, joka on paremmin Teidän tahtonne mukainen.»
»Herra Varney», sanoi kreivitär, »jättäkäämme tämä kysymys — jos minulla on jotakin valittamista palvelijain suhteen, jotka herrani on asettanut ympärilleni, täytyy valittamisen tapahtua herralleni itselleen. — Kuulkaa! Minä eroitan hevosen kavioin kapsetta. — Hän tulee! hän tulee!» huusi hän ja hypähti riemuisaan seisaalleen.
»En voi uskoa hänen vielä tulevan», sanoi Varney; »enkä Teidän voivan kuulla hänen hevosensa kavioin kapsetta näiden paksulti verhottujen akkunain läpi.»
»Älkää minua pidättäkö, Varney — korvani ovat tarkemmat kuin Teidän — se on hän!»
»Mutta, rouva! — mutta, rouva!» toisteli Varney levottomana, yhä vieläkään väistymättä hänen tieltään. — »Minä rohkenen uskoa, ett'ei se, mitä olen tässä puhunut alamaisen velvollisuuden ja palvelusinnon pakottamana, kääntyisi minun tuhokseni? — Minä toivon, ett'ei minun rehellistä neuvoani selitettäisi vahingokseni? — Minä rukoilen, ett'ei — —»
»Tyyntykää, mies — tyyntykää!» huudahti kreivitär, »ja päästäkää hameeni — Te olette liian rohkea pidättäessänne minua tuolla tavalla. — Rauhoittukaa, en enään ollenkaan ajattele Teitä!»
Samassa avautui kaksipuolinen ovi selkiseljälleen, ja yleväryhtinen, pitkään, tummaan ratsastusviittaan kääriytynyt mies astui huoneeseen.
VII Luku.