Hän
Hovituulet tuntee; hovin vuorovedet,
Salaiset särkät, pohjapyörteet tietää.
Katseensa tuima kaataa, hymynsä nostaa.
Taivaankaarena hän loistaa — värinsä,
Pelkään, tuskin kestävämmät lie.
Vanha näytelmä.
Kreivittären otsalla väreili vieno suuttumuksen ja hämmennyksen ilme, seurauksena hänen taistelustaan Varneyn itsepintaisuutta vastaan; mutta se muuttui heti puhtaimman riemastuksen ja hellyyden hohteeksi, kun hän ehti heittäytyä jalon tulijan syliin ja häntä rintaansa vasten painaen huudahtamaan: »Vihdoinkin — vihdoinkin tulit!»
Varney poistui nöyrästi huoneesta hänen herransa astuttua sisään, ja Janet aikoi tehdä samoin, kun hänen emäntänsä viittasi häntä pysähtymään. Hän väistyi huoneen äärimäiseen soppeen ja jäi sinne seisomaan, ikäänkuin odottaen lähempiä käskyjä.
Sillä välin kreivi, sillä sen alhaisempi hän ei ollut, vastasi puolisonsa hyväilyihin mitä hellimmällä rakkaudella, mutta oli vastustelevinansa, kun tämä yritti riisua hänen viittaansa.
»Ei», sanoi kreivitär, »minä tahdon riisua viittasi — minun täytyy saada nähdä, oletko pitänyt sanasi ja tullut tänne sinä mahtavana kreivinä, joksi ihmiset Sinua sanovat, etkä, kuten tähän asti, halpa-arvoisena ratsumiehenä.»
»Sinä olet aivan niinkuin muutkin, Amy», sanoi kreivi, jättäen hänelle voiton tässä pilakiistassa; »jalokivet ja liehuvat sulat ja silkki merkitsevät heille enemmän kuin mies, jota ne koristavat — monikin miekkarämä näyttää komealta samettitupessa.»
»Mutta niin ei voi suinkaan Sinusta sanoa, jalosta kreivistä», vastasi hänen puolisonsa, kun viitta vaipui maahan ja näytti kreivin sellaisessa puvussa, jota vain ruhtinaat käyttävät julkisilla matkoillaan; »Sinä olet sitä hyvää ja koeteltua terästä, jonka sisäinen arvo ansaitsee ulkonaisia koristuksia, vaikkeikaan niitä kaipaa. Älä luule Amyn rakastavan Sinua enemmän tässä upeassa puvussasi kuin antaessaan Devonin metsissä sydämensä hänelle, jonka yllä oli vain punaisenruskea ratsastusviitta.»
»Ja Sinäkin», virkkoi kreivi, miellyttävästi ja ylevästi johtaessaan kaunista kreivitärtään heille molemmille varattua kunnia-istuinta kohti, — »Sinäkin, armaani, olet valinnut säätysi mukaisen puvun, vaikk'ei se voikaan Sinun kauneuttasi enentää. Mitä ajattelet hovimme mausta?»
Kreivitär heitti ohi kulkiessaan syrjäsilmäyksen suureen kuvastimeen ja vastasi sitten: »En tiedä, mistä se tulee, mutta minä en ajattele lainkaan itseäni katsellessani Sinun ylevyytesi heijastusta. Istu tuohon», sanoi hän, heidän lähestyessään kunniatuolia, »ihmisten kunnioituksen ja ihailun esineeksi.»