»Mitä tarkoitatte?» kysyi Foster. »Joko hän nyt väsyi siihen kauniiseen nukkeensa — tuohon leikkikaluunsa tuolla? Hän maksoi siitä ruhtinaallisen hinnan, ja takaanpa hänen alkavan katua kauppaansa.»
»Ei sinne päinkään, Tony», vastasi tallimestari; »hän on aivan hulluna vielä ja aikoo hyljätä hovin hänen takiansa — hyvästi silloin toiveet, rikkaus ja turvallisuus — kirkontilukset palautetaan, Tony, ja hyvä vielä, ett'ei niiden vuokraajia haasteta vastaamaan valtiovarain hoitokunnan eteen.»
»Se olisi meidän tuhomme se», virkkoi Foster, ja hänen otsansa synkistyi pahojen aavistusten tiestä. »Ja kaikki tämä yhden ainoan naikkosen takia! — Olisipa se edes tapahtunut hänen sielunsa pelastuksen nimessä, niin olisi se vielä jotakin ollut; ja minäkin joskus toivoisin voivani heittää luotani kaiken maallisen, joka minussa vielä riippuu, ja olla kuin yksi kirkkomme köyhimmistä.»
»Pian Sinä siihen pääset, Tony», vastasi Varney; »mutta minun luullakseni ei paholainen maksa paljoakaan Sinun teeskennellystä köyhyydestäsi, ja niin saat Sinä pitkän nenän joka taholta. Mutta seuraa minun neuvoani, ja Cumnorin kartano on sittenkin jäävä perintö-omaisuudeksesi. — Älä hiiskahdakaan Tressilianin käynnistä täällä — — älä sanaakaan, ennen kuin minä annan luvan.»
»Ja miks'ei, jos saan kysyä?» uteli Foster epäluuloisena.
»Typerä nauta!» vastasi Varney; »armollisen herramme nykyisessä mielentilassa ollessa olisi paras keino vahvistaa häntä vallastaluopumisen tuumissaan, jos hän saisi tietää, että hänen rouvalleen ilmestyy sellainen kummitus hänen poissa-ollessaan. Hän haluaisi piankin itse esiintyä lohikäärmeenä ja vartioida kultaomenoitaan, ja silloin, Tony, on Sinun toimesi täällä lopussa. Ei viisas pitkiä puheita kaipaa — jää hyvästi. — Minun täytyy kiirehtiä hänen perässään.»
Hän pyöräytti hevosensa ympäri, painoi kannuksensa sen kylkiin ja ratsasti holvitietä herransa jälkeen.
»Kunpa Sinunkin toimesi loppuisi tai kaulasi katkeaisi, kirottu parittaja!» murisi Anton Foster itsekseen. »Mutta minun täytyy totella hänen vihjaustaankin, sillä meidän etumme käyvät yksiin, ja hän osaa johdatella ylpeätä kreiviä aivan oman mielensä mukaan. Janetin täytyy antaa minulle ne kultarahat — ne pitää käyttää jollakin tavoin Jumalan kunniaksi, ja minä säilytän niitä erillään raha-arkussani, siksi kunnes sopiva tilaisuus niiden uhraamiseen esiintyy. Mikään saastainen henkäys ei saa ulottua Janetiini — hänen pitää pysyä puhtaana kuin autuaan hengen, vaikkapa vain rukoillakseen Jumalaa isänsä puolesta. Minä tarvitsen hänen rukouksiaan, sillä minä olen nyt pahassa ahdingossa. — Kummallisia huhuja kiertelee elämäntavoistani. Hengellinen seuramme kohtelee minua kylmästi, ja kun mestari Holdforth viimeksi puhui tekopyhistä, jotka ovat ulkoa kuin valkeiksi sivutut haudat, mutta sisältä täynnänsä kuolleiden luita, tuntui hän minusta katselevan suoraan kasvoihini. Paavinusko oli tosiaankin mukava usko, siinä oli Lambourne oikeassa. Siinä sai mies seurata vapaasti omaa luontoaan, miten aina kulloinkin sopi — kunhan sitten vain hypistelit rukousnauhasi kertaalleen — kuulit messun — kävit ripillä — niin heti sait syntisi anteeksi. Nämä puritanit käyvät jyrkempää ja vaivaloisempaa polkua; mutta tahdonpa minäkin yrittää — tahdonpa lukea tunnin raamattuani, ennen kuin jälleen avaan rauta-arkkuni.»
Sillä välin kiiruhti Varney herransa jälkeen, tavaten hänen odottamasta puiston takaportilta.
»Sinä tuhlaat aikaa, Varney», sanoi kreivi; ja se on kuitenkin hyvin täpärällä. Minun täytyy olla ainakin Woodstockissa, ennen kuin voin täysin turvallisesti luopua valepuvustani, ja siihen mennessä ei matkani ole suinkaan ilman vaarojansa.»