Näin puhuen otti hän vihdoin lopulliset jäähyväiset. Portaiden alapäässä ojensi Varney hänelle avaran palvelijaviitan ja leveälierisen hatun, joihin hän verhoutui pysyäkseen tuntemattomana ja kokonaan salatakseen kasvojensa piirteet. Hevoset seisoivat pihalla valmiina hänelle ja Varneylle; — sillä pari hänen seuralaistaan, jotka olivat niin pitkälti perehtyneet salaisuuteen, että tiesivät tai arvasivat kreivillä tässä talossa olevan lemmenkohtauksia jonkun kauniin naisen kanssa, vaikka he eivät aavistaneetkaan hänen nimeänsä tai aivoansa, oli jo lähetetty yöllä matkaan.
Anton Foster itse piteli kreivin vankkaa, kestävää hevosta suitsista, sillä välin kun hänen vanha palvelijansa hoiteli sitä komeampaa ja uljaampaa ratsua, jota Rikhard Varneyn oli herrana käyttäminen.
Mutta kreivin lähestyessä riensi Varney kuitenkin pitämään herransa ohjaksia ja estämään Fosteria suorittamasta kreiville tätä palvelusta, jota hän ilmeisesti piti omaan toimeensa kuuluvana. Foster näytti hapanta naamaa tästä tungettelemisesta, joka selvästi tarkoitti hänen syrjäyttämistään armollisen herransa ja käskijänsä suosiosta, mutta luovutti kuitenkin paikkansa Varneylle; mutta kreivi, kiinnittämättä asiaan sen enempää huomiota ja unohtaen, että hänen teeskennelty palvelijanasemansa olisi oikeastaan sijoittanut hänet otaksutun herransa jälkijoukkoon, ratsasti mietteliäänä pihasta, heiluttaen kuitenkin usein kättään vastaukseksi kreivittären liinanhuiskutuksiin akkunastaan.
Hänen muhkean vartalonsa häipyessä pihasta johtavan holvikäytävän pimeyteen, mutisi Varney: »Onpa siinäkin oivaa oveluutta — palvelija ratsastaa herransa edellä!» ja käytti sitten kreivin poistuttua näkyvistä tilaisuutta vaihtaakseen pari sanaa Fosterin kanssa. »Katseletpa karsaasti minuun, Anton», virkkoi hän, »ikäänkuin olisin minä ryöstänyt Sinulta armollisen herramme jäähyväistervehdyksen; mutta minä toimitin Sinulle paremman palkinnon uskollisesta palveluksestasi. Kas tässä kukkaro, joka on täynnä niin hyviä kultarahoja kuin ikinä välkkyi saiturin peukalon ja etusormen välissä. Niin, niin, laske ne vain, vanha veijari», jatkoi hän, kun Foster otti lahjan vastaan happamesti hymyillen, »ja lisää niihin se kaunis muistolahja, jonka kreivi eilen illalla antoi Janetille.»
»Kuinka! Kuinka!» toisteli Anton Foster hätäisesti; »antoiko hän rahaa
Janetille?»
»Entä sitten, ukkoseni? — eikö hänen kauniille emännälleen suorittamansa palvelukset vaatineet palkitsemista?»
»Hän ei saa pitää sitä», sanoi Foster; »hänen pitää antaa koko lahja takaisin. Minä tiedän, että sen herran hullaantuminen kauniisiin kasvoihin on yhtä lyhytaikainen kuin syvällinenkin. Hänen kiintymyksensä ovat vaihtelevia kuin kuu.»
»Foster, Sinä olet hullu — et suinkaan Sinä vain toivo sellaista onnea, että muka kreivi silmäilisi Janetia? — Kuka paholaisen nimessä kuuntelisi rastasta satakielen laulaessa?»
»Rastas tai satakieli, samapa se linnustajalle; ja Te, herra Varney, osaatte niin vietävän ovelasti soittaa pyypilliä houkutellaksenne kevytmielisiä naikkosia hänen verkkoihinsa. Minä en toivo Janetini ylenevän sellaiseen pahanhengen arvoon kuin Te olette valmistanut jo monelle tyttöparalle. — Vieläkö naurattaa? — Minä tahdon pelastaa ainakin yhden perheeni jäsenen saatanan kynsistä, siitä saatte olla varma. — Hänen pitää antaman ne rahat takaisin.»
»Niin, taikka uskoman ne Sinun huostaasi, Tony, mikä olisi yhtä hyvä», vastasi Varney; »mutta on minulla Sinulle vakavampaakin puhuttavaa. — Armollinen herramme lähti täältä meihin suuttuneena.»