»Herrani», vastasi kreivitär, »minä en ajattele niin. Isääni on kauvan pidetty kunnianarvoisana, rehellisenä miehenä; ja mitä Tressilianiin tulee, niin jos me voimme antaa itsellemme anteeksi sen pahan, mitä olemme hänelle tehneet, niin uskallan minä panna vetoon kruunun, jota jonakin päivänä tulen kerallasi kantamaan, siitä, ett'ei hän koskaan maksa vääryyttä vääryydellä.»
»Minä en sittenkään luota häneen, Amy», vastasi hänen puolisonsa; »kautta kunniani, minä en sittenkään luota häneen — pikemminkin uskoisin salaisuutemme itse pahalle viholliselle kuin tälle Tressilianille!»
»Ja miksikä niin, herrani?» kysyi kreivitär, vaikka hän vavahtikin sitä päättävää ääntä, jolla kreivi puhui; »salli minun vain tietää, miksi ajattelet niin pahaa Tressilianista?»
»Rouva», vastasi kreivi, »minun tahtoni pitäisi jo oleman riittävä syy — mutta jos haluat enemmän tietää, niin huomaa, missä suhteissa tämä Tressilian on ja kenen kanssa. Hän on tuon Radcliffen, tuon Sussexin, jota vastaan minä vain töin ja tuskin voin säilyttää asemani epäluuloisen hallitsijattaremme suosiossa, luotetuimpia miehiä; ja jos hän saisi minusta sellaisen voiton, Amy, että hän pääsisi tietämään avioliittomme salaisuuden, ennenkuin Elisabet olisi siihen sopivasti valmistettu, menettäisin minä hänen suosionsa ikipäiviksi — menettäisin kukaties sekä hänen suosionsa että omaisuuteni, sillä hänessä on hitunen isäänsä Henrikiä — minusta tulisi hänen julmistuneen, mustasukkaisen vihansa uhri, ehkäpä verinen uhri.»
»Mutta miksi, armollinen herrani», ahdisti rouva jälleen, »ajattelet niin loukkaavasti miehestä, jota tunnet niin vähän? Mitä Sinä Tressilianista tiedät, sen olet Sinä saanut tietää minulta, ja minä vakuutan Sinulle, ett'ei hän millään muotoa tulisi kavaltamaan salaisuuttasi. Koska minä olen Sinun takiasi, rakas puolisoni, tehnyt hänelle vääryyttä, täytyy minun nyt sitä enemmän pitää huolta siitä, että Sinä teet hänelle oikeutta. — Sinä loukkaannut jo kun minä vain puhun hänestä; mitähän sanoisit, jos olisin tosiaankin hänet tavannut?»
»Jos niin olisi laita», vastasi kreivi, »tekisit viisaimmin pitäessäsi sen tapaamisen niin salassa kuin olisi se kerrottu vain rippituolissa. Minä en etsi kenenkään turmiota; mutta se, joka tunkeutuu salaisiin yksityisiin asioihini, saa totta totisesti katsoa eteensä. Karhu ei siedä kenenkään osumista peloittavalle polulleen.» [Leicesterin vaakunassa olivat hänen isänsä, silloisen Warwickin kreivin, ottamat vanhat merkit, karhu ja ryhmysauva.]
»Peloittavalle tosiaankin!» huokasi kreivitär ankarasti kalveten.
»Sinä voit pahoin, armaani», sanoi kreivi, ottaen hänet syliinsä; »oikaise tuohon tilallesi jälleen, nousitkin siltä aivan liian varhain. — Vieläkö Sinulla on mitään pyytämistä, joka koskee vähempää kuin kunniaani, onneani ja henkeäni?»
»Ei mitään, rakas herrani ja puolisoni», vastasi kreivitär heikolla äänellä; »kyllähän minulla vielä oli jotakin Sinulle kerrottavana, mutta suuttumuksesi karkoitti sen muistostani.»
»Säästä se tulevan kohtauksemme varalle, armaani», virkkoi kreivi hellästi, jälleen häntä suudellen; »ja ottamatta lukuun pyyntöjä, joihin en voi enkä uskalla suostua, täytyy Sinun toiveesi olla enemmän kuin mitä Englanti ja kaikki sen alusmaat voivat täyttää, ell'ei sitä kirjaimelleen toteuteta.»