Sillä välin oli kreivi jälleen astunut makuukammioon, päätettyään ottaa pikaiset hyvästit suloiselta puolisoltaan, tuskin uskaltaen antautua hänen kanssaan läheisempään haasteluun, koska hän jälleen pelkäsi kuulevansa hartaita pyyntöjä, joita ehkä kävisi vaikeaksi väistää, mutta jotka hän äskeisen keskustelunsa johdosta tallimestarinsa kanssa oli päättänyt evätä.
Hän tapasi kreivittären puettuna valkeaan, turkisreunusteiseen silkkiseen aamutakkiin; hänen pienet jalkansa olivat paljaaltaan hätäisesti pistetyt tohveleihin; hänen palmikoimaton tukkansa aaltoili yömyssyn alta, eikä hänellä ollut tuskin muuta koristetta kuin oma suloutensa, jota pikemminkin lisäsi kuin vähensi lähenevän eronhetken tuottama murhe.
»Jumala olkoon nyt kanssasi, oma rakkaani!» sanoi kreivi, vaivoin irroittautuen hänen hyväilyistään, yhä uudestaan ja uudestaan palatakseen sulkemaan hänet syliinsä ja sanomaan hyvästi ja suutelemaan ja hyvästelemään vielä kerran. »Aurinko on sinisen näköpiirin rajalla. — En uskalla enää viipyä. — Minun pitäisi jo oleman kymmenen peninkulman päässä täältä.»
Näillä sanoilla yritti hän vihdoinkin katkaista lähtöhetken katkeruuden.
»Sinä et siis aijo suostua pyyntööni?» virkkoi kreivitär. »Ah, petollinen ritari! pyysikö milloinkaan paljasjalkainen nainen urhoolliselta ritarilta suosion-osoitusta, saaden kieltävän vastauksen?»
»Pyydä mitä muuta tahansa, Amy, mitä muuta tahansa, ja minä suostun siihen», vastasi kreivi, — »mutta älä koskaan sellaista, mikä koituisi meidän molempain turmioksi.»
»Ei», sanoi kreivitär, »minä en nyt puhu halustani päästä arvoon, joka tekisi minusta koko Englannin kateuden esineen — päästä urhoollisen ja jalon herrani, Englannin ensimäisen ja rakastetuimman ylimyksen, tunnustetuksi puolisoksi. — Salli minun vain paljastaa salaisuus rakkaalle isälleni! — Salli minun vain lopettaa hänen kärsimyksensä minun muka häpeällisestä teostani — sanovat hänen olevan sairaana, tuon rakkaan helläsydämisen vanhuksen!»
»Sanovat!» kysyi kreivi kiivaasti; »kuka sanoo? Eikö Varney ilmaissut herra Hughille kaikkea, mitä me nykyään rohkenemme ilmaista Sinun onnestasi ja voinnistasi? ja eikö hän ole Sinulle kertonut tuon vanhan kunnon ritarin ilomielin ja täysin terveenä harjoittaneen tavallista mielitointansa? Kuka on uskaltanut ajaa muita ajatuksia päähäsi?»
»Oi, ei kukaan, armollinen herrani, ei kukaan», ehätti kreivitär vastaamaan säikähtyneenä kysymyksen kiivaasta sävystä; »minä vain olisin niin mielelläni halunnut tulla omin silmin vakuutetuksi siitä, että isäni voi hyvin.»
»Rauhoitu, Amy — nyt et vielä voi ryhtyä mihinkään yhteyteen isäsi etkä hänen talonsa kanssa. Katsomattakaan siihen, että valtioviisauden syvimpiä sääntöjä on, ett'ei uskota tarpeettomasti salaisuutta useammille henkilöille kuin välttämätöntä on, olisi riittävänä syynä salaisuuden säilyttämiseen sekin, että tuo Cornwallin mies, tuo Trevanion tai Tressilian tai mikä hänen nimensä nyt lieneekään, on pysyväisenä vieraana vanhan ritarin talossa ja tietää luonnollisesti kaikki, mitä siellä tiedetään.»