»Ja sittenkin näytät Sinä tyytymättömältä minun ehdottaessani herkeämistä vaarallisesta pelistä, joka saattaa loppua meidän molempien tuholla.»
»Minäkö, armollinen herra?» virkkoi Varney; »minulla ei totta totisesti ole vähintäkään syytä pahoitella Teidän Korkeutenne syrjään vetäytymistä! — Ei Rikhard Varney suinkaan joudu hänen majesteettinsa suuttumuksen ja hovin pilkan esineeksi, kun mahtavin rakennus, mitä milloinkaan on perustettu ruhtinasten suosioon, sulaa näkymättömiin kuin härmä aamu-auringon säteistä. — Minä tahtoisin vain, että Te puolestanne, armollinen herrani, ennen kuin astutte peruuttamattoman askeleen, tarkkaan punnitsisitte maineenne ja onnenne tässä yrityksessä.»
»Puhu edelleen, Varney», sanoi kreivi; »minä vakuutan Sinulle, ett'en ole vielä mitään päättänyt ja että tahdon tutkia kaikki näkökohdat sekä myötä että vastaan.»
»No, hyvä, armollinen herrani», jatkoi Varney, »me otaksumme siis askeleen astutuksi, vihat vihoitelluiksi, naurut nauretuiksi, valitukset valitelluiksi. Te olette vetäytynyt, sanokaamme, johonkin syrjäisimpään linnaanne, niin kauvas hovista, ett'ette kuule sinne ette ystävienne surkutteluja ettekä vihollistenne voittoriemua. Me otaksumme myös, että Teidän onnellinen kilpailijanne tyytyy (mikä on sangen epäiltävää) vain lyhentelemään ja leikkelemään sen suuren puun oksia, joka niin pitkät ajat pimitti häneltä auringon, sekä ett'ei hän vaadi sen repimistä ylös juurineen. Hyvä; niin on nyt Englannin tähänastinen ensimäinen suosikki, joka käytteli sen maan komentosauvaa ja johti sen parlamenttia, vain maalaisparooni, joka metsästää koirilla ja haukoilla ja joka juo paksua olutta maalaisherrojen kanssa ja joka tarkastelee miehiänsä suurvoudin käskystä —»
»Varney, herkeä jo!» rukoili kreivi.
»En, armollinen herra, Teidän täytyy sallia minun päättää kuvaukseni. — Sussex hallitsee Englantia — kuningattaren terveys heikkenee — kruununperimyksestä on päätettävä — kunnianhimolle on avoinna loistavampi tie kuin se ikinä osasi uneksiakaan. — Mutta Te kuulette kaikesta tästä vain etäisiä huhuja, istuessanne siinä takkanne varjossa. — Ja sitten Te vasta johdutte ajattelemaan, mistä toiveista Te luovuitte ja mihin mitättömyyteen Te suistuitte — ja kaikki tämä vain siksi, että saisitte katsella kauniin puolisonne silmiin useammin kuin kerran kahdessa viikossa!»
»Minä käsken, Varney», vastasi kreivi, »ei sanaakaan enää tästä. Minä en ole suinkaan sanonut, että askel, johon oma haluni ja mukavuuteni minua houkuttelevat, olisi astuttava kiiruisasti, ottamatta tarpeelliseen huomioon maan yleistä hyvää. Ole siitä minun todistajani, Varney: minä hylkään väistymistoiveeni, en oman kunnianhimoni käskystä, vaan pysyäkseni asemassa, missä paraiten voin palvella maatani hädän hetkellä. — Käske satuloimaan hevosemme joutuisasti. — Minä puen päälleni, kuten ennenkin, palvelijanviitan ja ratsastan tallirengin sijalla. — Ole Sinä herrana tämä päivä, Varney — älä jätä mitään toimittamatta, mikä voi johtaa epäluuloja harhaan. Me nousemme hevosen selkään ennenkuin ihmiset ovat jalkeilla. Minä vain heitän puolisolleni hyvästit ja olen heti valmis. Minä teen väkivaltaa omalle sydämelleni ja haavoitan toista, joka on minulle vielä rakkaampi; mutta isänmaanystävän tulee käydä ennen aviomiestä.»
Puhuttuaan näin surunvoittoisella, vaikkakin lujalla äänellä, poistui hän pukuhuoneesta.
»Olenpa iloinen, että läksit», ajatteli Varney, »muutoin olisin minä, niin tottunut kuin olenkin ihmisten houkkamaisuuksiin, nauranut Sinulle vasten naamaa! Sinä saat hullutella itsesi väsyksiin tuon uuden leikkikalusi, tuon sievän Eevantyttären kanssa, minä en halua Sinua siitä estää. Mutta vanhaan leikkikaluusi, kunnianhimoon, et Sinä saa väsyä, sillä kun Sinä kiipeät vuorta, herraseni, täytyy sinun vetää Rikhard Varneykin mukanasi korkeuksiin; ja jos hän voi ajaa Sinut sille kukkulalle asti, jossa hän aikoo luoda onnensa, niin usko minua, ett'ei hän tule säästämään ruoskaa eikä kannuksia. — Ja mitä Sinuun tulee, kaunis rouvaseni, joka tahtoisit olla kreivitär oikopäätä, niin olisi Sinulle parasta, ett'et kävisi aikomusteni tielle, muutoin lisätään vanhaan laskuusi uusi velka. Ole Sinä herrana, sanoi hän? — Kautta kunniani, hän on kerran havaitseva puhuneensa oikeammin kuin aavistikaan — ja niin hänestä, joka monien päteväin miesten mielestä vetää vertoja Burleighille ja Walsinghamille valtioviisaudessa ja Sussexille sotataidossa, tulee oman palvelijansa holhokki; ja kunnianhimo raukeaa tyhjiin pähkinänruskean silmän ja ovelan punaiselta ja valkoiselta paistavan naaman takia! Ja jos yleensä kuolevaisen naisen sulous voi olla riittävänä puolustuksena miehen valtioviisaan pään hullaantumiselle, saa minun herrani puolustuksekseen viitata äsken kuluneeseen siunattuun iltaan. Hyvä — käyköötpä asiat miten tahansa, hänen täytyy tehdä minut suureksi, tai teen minä itse itseni onnelliseksi; ja ell'ei tuo suloinen olento kielittele kohtaustansa Tressilianin kanssa, ja luulenpa, ett'ei hän uskalla sitä tehdä, täytyy hänen kaikesta halveksumisestaan huolimatta suostua tuumiini asian salaamisesta ja keskinäisestä avusta. — Nyt täytyy lähteäkseni talliin. — Hyvä, herraseni, minä järjestän nyt vielä Sinun matkojasi; mutta pian on tuleva aika, jolloin minun tallimestarini pitää huolta minun matkoistani. — Mitä oli Tuomas Cromwell muuta kuin sepän poika, ja hän kuoli korkeana herrana — tosin kyllä mestauslavalla, mutta sekin kuului luonteeseen. — Ja mitä oli Ralph Sadler muuta kuin Cromwellin kirjuri; ja hän kokosi haltuunsa kahdeksantoista kaunista herraskartanoa, — via! Minä tunnen tieni yhtä hyvin kuin hekin.»
Näin mutisten lähti hän huoneesta.