»Jätä molemmat huomiseksi, armaani», vastasi kreivi. »Näenpä ovia avattavan ruokasaliin, ja koska olen ratsastanut kauvan ja kovaa, ei maljallinen viiniä tule tosiaankaan tekemään pahaa.»
Näin sanoen johti hän ihanan puolisonsa seuraavaan huoneeseen, missä Varney ja Foster ottivat heidät vastaan syvin kumarruksin; edellinen suoritti ne hovimiehen tavoin ja jälkimäinen hengellisen veljeskuntansa sääntöjen mukaan. Kreivi vastasi heidän tervehdyksiinsä välinpitämättömällä kohteliaisuudella, miehen, joka jo kauvan on tottunut sellaisiin kunnianosoituksiin, kun taas kreivitär toimitti saman tehtävän erinomaisen tarkalla huolellisuudella, mikä todisti, että kaikki tämä oli hänelle vielä verrattain uutta.
Pitopöytä, johon seurue istuutui, vastasi komeudessa huoneen loistoa, mihin se oli katettu, mutta ainoatakaan palvelijaa ei ollut tarjoilua hoitamassa. Janet yksin seisoi valmiina palvelemaan seuruetta; ja pöydässä oli tosiaankin niin runsaasti kaikkea, mitä saattoi toivoa, ett'ei pieninkään apu ollut tarpeellinen. Kreivi ja hänen puolisonsa istuivat pöydän yläpäässä, ja Varney ja Foster olivat saaneet paikkansa alapuolelle suola-astiaa, sillä sellainen oli ajan tapa halvempisäätyisiin nähden. Jälkimäinen, joka ei ollut lainkaan tottunut tällaiseen seuraan ja joka ei siis siinä tuntenut olevansa oikein kotonaan, ei lausunut sanaakaan koko aterian aikana; mutta Varney piti suurella taidolla ja älykkäisyydellä keskustelua juuri niin paljon vireillä, ett'ei se päässyt laimenemaan ja osoittamatta lainkaan tungettelevaisuutta koki säilyttää kreivin hyvää tuulta korkeimmillaan. Tämä mies olikin saanut luonnolta mitä oivallisimmat lahjat sen osan näyttelemiseen, johon hän oli joutunut; hän oli niin hienotunteinen ja varovainen yhdeltä puolen ja toiselta puolen taas niin sukkela, terävä ja kekseliäs, että kreivittärenkin, niin monessa suhteessa kuin hän olikin Varneylle epäsuosiollinen, täytyi tuntea ja tunnustaa hänen seurustelutaitonsa ja nauttia siitä, niin että hän nyt oli taipuvaisempi kuin koskaan ennen yhtymään niihin ylistyksiin, joita kreivi tuhlaili suosikilleen. Saapui vihdoin levon hetki; kreivi ja kreivitär vetäytyivät huoneisiinsa, ja lopun yön oli kaikki hiljaista linnassa.
Varhain seuraavana aamuna toimitti Varney kreivin kamaripalvelijan samoin kuin hänen tallimestarinsakin tehtäviä, vaikka tämä jälkimäinen olikin hänen varsinaisena virkanaan tässä mahtavassa taloudessa, missä jalosukuiset ritarit ja aatelismiehet kilvan pyrkivät sellaisiin palvelijantoimiin, joita ylimykset yleensä hoitivat kuninkaan hovissa. Kumpaisenkin toimen mutkat tunsi Varney hyvin, hän kun vanhasta vaikka hieman rappeutuneesta perheestä lähteneenä oli ollut kreivin hovipoikana tämän aikaisemmissa, huomaamattomammissa oloissa, ja oltuaan hänelle uskollinen vastoinkäymisen kestäessä, oli hän sittemmin osannut tehdä itsensä yhtä välttämättömäksi kreivin nopean ja loistavan menestyksenkin aikoina, siten kiinnittäen hänet itseensä sekä nykyisillä että entisillä palveluksilla ja tullen hänelle miltei välttämättömäksi uskotuksi.
»Autappas minua pukeutumaan yksinkertaisempaan ratsastuspukuun, Varney», sanoi kreivi heittäessään yltään silkkikukallisen, turkisreunaisen aamunuttunsa, »ja pane nämä nauhat ja ketjut» (viitaten pöydällä viruviin erilaisiin ritarimerkkeihin) »takaisin talletuspaikkoihinsa — eilen illalla oli niskani vähällä taittua niiden painosta. Olenpa melkein sitä mieltä, ett'en enää kajoa niihin kiusankappaleihin. Ne ovat vain kahleita, joita konnat ovat keksineet, kuljettaakseen niissä hulluja. Vai mitä Sinä arvelet, Varney?»
»Kautta kunniani, hyvä herra», sanoi hänen apulaisensa, »minä arvelen, ett'eivät kultakahleet ole samanlaisia kuin muut kahleet — mitä raskaampia, sen rakkaampia.»
»Kuitenkin, kaikitenkin, Varney», vastasi hänen herransa, »olen minä melkein päättänyt, ett'eivät ne enää kauvemmin saa sitoa minua hoviin. Mitä voivat vastainen palvelus ja korkeampi suosio antaa minulle arvossa ja rikkaudessa enempää, kuin mitä minä jo olen saavuttanut? — Mikä vei isänikään mestauslavalle muu kuin se, ett'ei hän osannut antaa oikeuden ja järjen suistaa toiveitaan? — Minullakin on, kuten tiedät, ollut omat vaaralliset seikkailuni ja omat pelastumiskeinoni: minä olen tosiaankin melkein päättänyt heittää sikseen meren uhittelemisen ja istuutua rauhallisesti rannalle.»
»Kokoelemaan simpukankuoria Don Cupidon avustamana», virkkoi Varney.
»Mitä Sinä sillä tarkoitat, Varney?» kysyi kreivi jotenkin kiivaasti.
»Kunnioitettava herrani», vastasi Varney, »älkää vihastuko. Jos Teidän Korkeutenne on niin onnellinen kauniin, suloisen naisen omistamisesta, että Te, saadaksenne nauttia hänen seurastaan hieman vapaammin, olette taipuvainen luopumaan kaikesta, mille olette tähän asti elänyt, niin saattavat kyllä muutamat köyhemmistä palvelijoistanne siitä kärsiä, mutta Teidän hyvyytenne on pitänyt minusta niin runsasta huolta, että minulla aina tulee olemaan kylliksi varoja köyhänäkin aatelismiehenä pitää arvonmukaista huolta siitä korkeasta toimesta, joka minulle on suotu Teidän Korkeutenne perheessä.»