»Mutta minä en tahdo tehdä vääryyttä kenellekään», virkkoi isäntä, »hän jätti huoneensa pöydälle täyden maksun laskustaan ynnä jonkun verran juomarahaa talon palvelijoille, mikä oli sitäkin tarpeettomampaa, kun hän näyttää satuloineen ruunansa ilman tallirengin apua.»
Saatuaan täten selville Lambournen menettelyn rehellisyyden, alkoi Varney jutella hänelle tulevaisuuden suunnitelmista ja tavasta, jolla hän aikoi kunnostautua, viittaillen ymmärtäneensä Fosterin puheista, ett'ei häneltä puuttunut halua astua jonkun ylimyksen palvelukseen.
»Oletko milloinkaan ollut hovissa?» kysyi Varney.
»En», vastasi Lambourne; »mutta aina kymmenvuotiaasta asti olen minä kerran viikossa nähnyt unta olevani siellä ja saavuttavani siellä onneni.»
»Tulee olemaan oma vikasi, ell'ei unesi toteudu», sanoi Varney.
»Tekeekö raha kiusaa?»
»Hm!» vastasi Lambourne; »minä rakastan huvituksia.»
»Se on riittävä ja rehellinen vastaus», virkkoi Varney. »Tiedätkö mitään niistä vaatimuksista, joita asetetaan kohoavan hovimiehen seuralaiselle?»
»Olenpa niitä hieman itsekseni ajatellut, herra», vastasi Lambourne; »häneltä vaaditaan esimerkiksi nopsaa silmää — suljettua suuta — ketterää ja rohkeata kättä — terävää älyä ja tylsää omaatuntoa.»
»Ja Sinun omantuntosi kärki», sanoi Varney, »on luullakseni jo aikoja sitten tylsistynyt?»
»Enpä muista sen kärjen koskaan niin erin terävän olleenkaan», vastasi Lambourne. »Nuorempana taisi minulla vielä olla jonkunlaisia pistoksia, mutta niitä minä hankasin pois muististani sodan karkealla tahkolla ja loput huuhtelin minä Atlannin valtameren avaroihin aaltoihin.»