[Tämä säkeistö tai ainakin sen tapainen, esiintyy eräässä pitkässä balladissa eli runoelmassa, nimeltä Flodden-Field, jonka Henrik Weber-vainaja on uudelleen painosta julkaissut.]
»Ja sitten kertoili minulle iso-isäni Martin Swartistakin ja hänen komentamistaan iloisista saksalaisista, joilla oli halkileikkoiset nutut ja omituiset, polvien kohdalta nauhakkein koristellut kaatiot. — Onpa hänestä laulukin, kunhan vain sen muistaisin: —
»Martin Swartia ja hänen miehiään,
Peitotkaa, lyökää, pojat, heitä;
Martin Swartia ja hänen miehiään
Peitotkaa pojat peijakkaasti.»
[Tämä vanhan laulun säkeistö esiintyy tosiaankin eräässä vanhassa näytelmässä, missä laulaja kehuu —
»Mä taitavasti tarinoida osaan
Martin Swartista ja hänen miehistään.»]
»Aivan niin, hyvä isäntä — siitä päivästä puhuttiin kauvan; mutta jos Sinä hoilaat noin pontevasti, herätät Sinä enemmän kuulijoita kuin kertomukselleni haluaisin.»
»Pyydän anteeksi, kunnioitettava vieraani», virkkoi isäntä, »unohdin sen asian kokonaan. Kun joku vanha laulu pääsee meidän iloisten vanhojen veitikkain henkitapista, juoksee varovaisuutemme sen tuhannen kattilaan.»
»No niin, hyvä isäntä, isoisäni kiintyi useiden muiden cornwallilaisten tavoin lämpimästi Yorkin hallitsijasukuun ja otti omakseen tuon Simnelin asian, joka käytti Warwickin kreivin arvonimeä, kuten taas myöhemmin kreivikuntalaiset suurin joukoin liittyivät Yorkin herttuaksi itseään sanovan Perkin Warbeckin puolueeseen. Iso-isäni asettui Simnelin lipun alle ja vangittiin epätoivoisen taistelun jälkeen Stokessa, missä useimmat tämän onnettoman sotajoukon johtajista kaatuivat rautapaidoissaan. Jalo ritari, jolle hän antautui, herra Roger Robsart, suojeli häntä kuninkaan välittömältä kostolta ja päästi hänet menemään ilman lunnaita. Mutta hän ei voinut varjella häntä muista malttamattoman tekonsa seurauksista, erittäinkään niistä raskaista rahasakoista, jotka hänet köyhdyttivät ja joilla Henrik koetti heikontaa vihollisiansa, tuo jalo ritari teki kaiken voitavansa iso-isäni vastoinkäymisten lievittämiseksi; ja heidän ystävyytensä tuli niin läheiseksi, että isäni kasvatettiin nykyisen herra Hugh Robsartin, herra Rogerin ainoan pojan, hänen rehellisyytensä, jalomielisyytensä ja vieraanvaraisuutensa, vaikk'eikään ehkä sotaisten kykyjensä perijän uskolliseksi veljeksi ja toveriksi.»
»Minä olen usein kuullut puhuttavan hyvästä ritari Hugh Robsartista», puuttui isäntä puheeseen. »Hänen metsästäjänsä ja uskottu palvelijansa Wiljami Badger on tässä talossa haastellut hänestä sadat kerrat — hauska ritari hän kuuluu olevankin, ja sanotaan hänen aina pitäneen vieraanvaraisuudesta ja avonaisesta pöydästä enemmän kuin nykymaailman aikaan, jolloin laitetaan niin paljon kultapunoksia nuttujen saumoihin, että sillä kulutuksella jo elättäisi tusinan verran reippaita poikia häränlihalla ja oluella kokonaisen vuoden, vieläpä voisi antaa heidän mennä kerran viikossa ravintolaankin, jotta niidenkin pitäjät jotakin ansaitsisivat.»
»Jos olet tavannut Wiljami Badgerin, hyvä isäntä», sanoi Tressilian, »olet kuullut kylliksi herra Hugh Robsartista; ja sentähden lisään enää vain sen huomautuksen, että vieraanvaraisuus, jota hänessä kehut, on vaikuttanut hieman epäedullisesti hänen varallisuutensa tilaan, mikä ei sentään ole niin tärkeää, koska hänellä on perillisiä vain yksi tytär. Ja nyt alkaa minun osani kertomuksessa. Isäni kuoltua useita vuosia sitten halusi hyvä ritari Hugh tehdä minusta pysyväisen seuralaisensa. Yhteen aikaan minä kuitenkin tunsin, että kunnon ritarin rajaton mieltymys metsästykseen pidätti minua opinnoista, joista minä olisin ehkä enemmän hyötynyt; mutta vähitellen lakkasin minä säälittelemästä aikaa, jota kiitollisuus ja perintöystävyys kehoittivat minua tuhlaamaan näihin maalaisaskarruksiin. Lapsesta naiseksi kehittyvän neiti Amy Robsartin tavaton kauneus ei voinut jäädä huomaamatta häneltä, jonka olosuhteet pakottivat herkeämättä oleskelemaan hänen läheisyydessään. — Lyhyesti, hyvä isäntä: minä rakastuin häneen, ja hänen isänsä näki sen.»