Hän oli syntyisin Hogsnortonista, missä kansa sanoo sikojen soittavan urkuja; tämän sananparren selitti hän vertauskuvallisesti, viittaamalla Epikuron sikalaumaan, minkä pesäkunnan nuorempiin jäseniin Horatiuskin lukeutui. Nimensä Erasmuksen johti hän osittain isästään, kuuluisan pesijättären pojasta, sillä tämä pesijätär oli pitänyt tämän suuren oppineen puhtaissa alusvaatteissa koko sen ajan, jonka hän viipyi Oxfordissa, mikä tehtävä ei ollut niinkään helppo, koska hänellä oli vain kaksi paitaa, »joista toinen pesetti toista», kuten sen kunnon eukon oli tapana sanoa. Näistä camiciae olivat toisen jäännökset, kuten mestari Lupanen kehui, yhä hänen hallussaan, hänen iso-äitinsä kun oli onneksi pidättänyt sen laskunsa tasaamiseksi. Mutta hänen mielestään oli hän saanut Erasmus-nimensä vielä korkeammastakin ja valtavammastakin syystä, nimittäin siitä, että hänen äidillään oli varmaankin ollut sellainen salainen aavistus, että tuossa kasteelle kannettavassa lapsessa piili nero, joka kerran vetäisi maineessa vertoja Amsterdamin suurelle oppineellekin. Hänen liikanimensä johti hänet yhtä laajoihin selityksiin kuin ristimänimensäkin. Hän oli taipuvainen luulemaan, että hänen nimensä oli Lupanen, quasi lucus a non lucendo, siitä syystä, että hän vain harvoin antoi lupaa koululleen. »Senpätähden», jatkoi hän, »annetaankin koulumestarille latinankielessä nimi Ludi Magister, koska hän pidättää pojat leikeistään.» Mutta tämän lisäksi arveli hän voitavan selittää sen aivan toisellakin tavalla ja liittää se hänen erinomaiseen taitoonsa järjestää loistonäytelmiä, maurilaistansseja, vappujuhlia ja muita sellaisia lupapäivähuvituksia, joihin hän vakuutti Tressilianille omaavansa tosiaankin koko Englannin kirkkaimman ja kekseliäimmän pään, niin että tämä moisten tilaisuuksien järjestämiskyky olikin tehnyt hänet tunnetuksi jo monille korkea-arvoisille henkilöille sekä hovissa että maaseudulla ja eritotenkin jalolle Leicesterin kreiville. »Ja vaikka hän nyt näyttäisikin unohtaneen minut», vakuutti hän, »monien valtiollisten puuhainsa hyörinässä, niin olen minä kuitenkin varma siitä, että jos hän haluaa järjestää jonkun soman ajanvietteen hänen majesteettinsa kuningattaren huvitukseksi, tulevat miehet ja hevoset noutamaan Erasmus Lupasta hänen halvasta majastaan. Parvo contentus kuuntelen minä sillä välin oppilaitteni taivuttamista ja kääntämistä, kunnioitettava herra, ja kulutan aikaani runotarten seurassa. Ja niinpä olenkin minä aina kirjevaihdossani ulkomaitten oppineiden kanssa merkinnyt nimekseni Erasmus ab Die Fausto ja olen minä aina nauttinut tällä nimellä varustetulle oppineelle kuuluvaa kunnioitusta; todistuksena siitä olkoon korkeasti-oppinut Diedrichus Buckerschockius, joka omisti minulle tällä nimellä tutkimuksensa kreikkalaisesta r-kirjaimesta. Lyhyesti, herra: minä olen aina ollut onnellinen ja arvossapidetty mies.»
»Jatkukoon elämänne edelleenkin yhtä onnekkaana, hyvä mestari Lupanen!» toivotti matkustaja, »mutta sallikaahan kysyäni Teidän omalla oppineella kielellänne, Quid hoc ad Iphycli boves, mitä on tällä kaikella tekemistä hevoseni kengityksen kanssa?»
»Festina lente», vastasi tietomies, »me saavumme pian siihenkin kohtaan. Teidän pitää ensiksi tietämän, että pari kolme vuotta sitten tuli näille seuduille muuan henkilö, joka sanoi itseään tohtori Doboobieksi, vaikka hänellä tuskin oli oikeutta kirjoittaa arvonimekseen edes Magister artium, ell'eihän nälkäisen mahansa perustuksella. Taikka jos hänellä joitain oppi-arvoja olikin, niin oli hän saanut ne itseltään pääkehnolta, sillä hän oli poppamies — velho — ja niin poispäin, käyttääkseni yhteisen kansan nimityksiä. — No, hyvä herra, huomaanpa Teidän käyvän kärsimättömäksi; mutta ell'ei kertoja astele tarinassaan omaa tietään, niin mitenkä luulette hänen sitten osaavan kuulijansa polulle?»
»Hyvä, hyvä, oppinut herraseni, astelkaa siis vain tietänne», vastasi Tressilian; »mutta pitäkäämme sentään hieman kiiruumpaa, sillä aikani on hyvin täpärällä.»
»No hyvä, herra», puuttui jälleen puheeseen Erasmus Lupanen mitä kiukustuttavimmalla laajasanaisuudellaan, »minä en suinkaan tahdo väittää, että tämä samainen Demetrius, sillä niin kirjoitti hän nimensä ulkomailla, olisi ollut oikea noita, mutta varmaa on, että hän ilmoitti olevansa salamenoisen Ruusuristin veljeskunnan jäsen ja Geberin oppilas (ex nomine cujus venit verbum vernaculum, gibberish, siansaksa). Hän paranteli haavoja voitelemalla asetta, eikä kipeätä kohtaa — ennusteli kädestä — etsi varastettuja tavaroita seulan ja keritsimien avulla — keräili oikeata hullujuurta ja urospuolista sananjalansiementä, jota käyttämällä ihminen tulee näkymättömäksi — väitti olevansa hyvällä tiellä keksimään kaikkiparantavan yleislääkkeen ja kehui muuttavansa hyvää lyijyä huonoksi hopeaksi.»
»Toisin sanoen», tokaisi Tressilian, »hän oli puoskari ja kurja petturi; mutta mitä on yhä kaikella tällä tekemistä hevoseni ja sen pudottaman kengän kanssa?»
»Luvallanne, sangen kunnioitettava herra», vastasi perinpohjainen oppinut, »Te tulette sen kohta käsittämään — patientia siis vain, sangen kunnioitettava herra, mikä sana Marcus Tulliuksemme mukaan merkitsee 'difficilium rerum diurna perpessio'. Tämä samainen Demetrius Doboobie alkoi, oltuaan jonkun aikaa tekemisissä seutukunnan kanssa, kuten jo olen Teille kertonut, saavuttaa mainetta inter magnates, maan ensimäisten keskuudessa, ja todennäköisesti olisi hän kiivennyt vielä korkealle, ell'ei, ainakin sen mukaan, mitä kansa puhuu (sillä minä en väitä mitään asiaa varmaksi, jota en täydelleen tunne), piru olisi käynyt vaatimaan oikeuksiaan ja lentänyt eräänä pimeänä yönä matkaansa Demetriuksen kanssa, ja sitä miestä ei ole sen jälkeen kuultu eikä nähty. Nyt tulee kertomukseni medulla, varsinainen ydin. Tällä tohtori Doboobiella oli ollut palvelija, tai mikä lurjus lie ollut, jota hän oli käyttänyt puhdistamaan sulatus-uuniansa ja pitämään sitä sopivan kuumana — sekoittamaan lääkejuomiansa — piirtelemään ympyröitänsä — mielistelemään potilaitansa, et sic et caeteris. — No hyvä, korkeasti kunnioitettava herrani, kun nyt tohtori oli kadonnut niin kummallisella ja koko seutukuntaa kauhistuttavalla tavalla, ajatteli se veijari, Maronin sanoilla puhuakseni, näin: 'Duo avulso, non deficit alter'; ja samaten kuin kauppiaan oppipoika asettuu isäntänsä myymäkojuun kun tämä on kuollut tai vetäytynyt pois liikkeestä, niin ryhtyi nyt tämä Waylandkin harjoittamaan mestarivainajansa vaarallista ammattia. Mutta vaikka, korkeasti kunnioitettava herra, maailma onkin ylen hetas kallistamaan korvansa tuollaisten arvottomain miesten kehuskeluille, miesten, jotka itse asiassa ovat vain saltim banqui ja charlatani, vaikka ne anastavatkin oikeiden lääketieteilijäin tavat ja taidon, niin olivat tämän kurjan veijarin, tämän Waylandin uskottelut kuitenkin liian karkeita mennäkseen ihmisiin, eikä ollut yhtään oppimatonta maalaista eikä talonpoikaa, joka ei olisi ollut valmis, vaikkakin omalla höyläämättömällä kielellään, paiskaamaan hänelle vasten naamaa seuraavia Persiuksen sanoja, —
»'Diluis helleborum, certo compescere puncto Nescius examen? vetat hoc natura medendi';
»mitkä minä olen vaatimattomasti mukaillen kääntänyt näin, —
»Aivastusjuurta jos sä tahdot viedä
Rohtoon, etkä hiuskarvallensa tiedä
Kuinka paljon: lääketaito sit' ei siedä.