X Luku.
He sisään astuivat ja — kas vainen:
Isäntä siellä työssään ahertaa;
Ukko raihnas, pieni, tonttumainen,
Poski laiha, kuopasta silmä kiiluttaa,
Kuin kauvan tyrmässä ois saanut kaikertaa.
Keijukaisten Kuningatar.
»Vieläkö on pitkältä sepän asunnolle, kaunis miehenalku?» kysyi
Tressilian nuorelta oppaaltaan.
»Mitenkäs Te minua taas nimitittekään?» sanoi poika, katsahtaen häneen vinosti terävillä harmailla silmillään.
»Minä sanoin Sinua kauniiksi miehenaluksi — ei suinkaan siinä ole mitään loukkaavaa, poikaseni?»
»Ei — mutta jos Te nyt olisitte iso-äitini ja koulumestari Lupasen lähettyvillä, niin saisitte Te kaikki kolme laulaa kuorossa tätä vanhaa veisua:
»Kolme oli kerran meittiä,
Ja kaikki me oltiin Huilu-Heikkiä.»
»Ja miksi niin, pikkumies?» kysyi Tressilian.
»Koska», vastasi ruma vekara, »Te olette ainoat kolme ihmistä, jotka ovat sanoneet minua kauniiksi — no, mummoni sanoo minua kauniiksi, koska hän on osaksi sokea vanhuuttaan ja aivan sokea hellyyttään — ja opettajani, se köyhä koulumestari, sanoo minua kauniiksi, päästäkseen eukon suosioon ja saadakseen täysinäisemmän puurovadin ja lämpimämmän paikan tulen ääressä. Mutta miksi Te sanotte minua kauniiksi miehenaluksi, sen tiedätte Te parhaiten itse.»