»Sinä olet ainakin teräväpäinen velikulta, ell'etkään kaunis miehenalku. Mutta miksi leikkitoverisi Sinua nimittelevät?»
»Tontuksi», vastasi poika siekailematta; »mutta pidänpä minä totisesti mieluummin oman ruman naamani kuin jonkun heidän paksuista kalloistaan, joissa ei ole enempää älyä kuin tiiliskivessä.»
»Sinä siis et ensinkään pelkää seppää, jonka luo olemme menossa?»
»Minäkö pelkäisin häntä!» huudahti poika; »vaikka hän olisi itse se pääkehno, joksi ihmiset häntä luulevat, en pelkäisi häntä sittenkään; mutta vaikka hän onkin hieman omituinen, ei hänessä ole enempää paholaista kuin Teissäkään, mutta sitä en minä menisi kaikille kertomaan.»
»Ja miksi sanot sen sitten minulle, poikaseni?» kysyi Tressilian.
»Koska Te olette toista lajia herrasmiehiä kuin mitä täällä nähdään joka päivä», vastasi Dickie; »ja vaikka minä olenkin ruma kuin synti, niin en sentään tahtoisi Teidän pitävän minua hölmönä, etenkin kun minun ehkä joskus täytyy pyytää Teiltä pientä suosionosoitusta.»
»Ja mikä se olisi, pikkumies, jota minä en saa sanoa kauniiksi?» kysyi
Tressilian.
»Oh, jos pyytäisin sitä nyt heti», vastasi poika, »niin epäisitte sen — minä odotan siksi kunnes tapaamme toisemme hovissa.»
»Hovissa, Rikhard! Sinäkö muka hoviin?» ihmetteli Tressilian.
»Kas niin, siinä on nyt taas se sama laulu!» vastasi poika; »takaanpa Teidän nyt ajattelevan, että mitä tuollainen ruma, rujo pojanvekara hovissa tekee? Mutta antakaa Rikhard Sludgen vain yrittää! En minä olekkaan turhanpäiten ollut täällä kukkona tunkiolla. Tahdonpa terävällä älyllä auttaa rumaa naamaani.»