»Mutta mitä sanoo iso-äitisi, ja opettajasi, mestari Lupanen?»
»Mitä haluavat», heitti Dickie; »toisella on kananpoikansa luettavinaan ja toisella paksupäät oppilaansa suomittavinaan. Minä olisin jo aikoja sitten jättänyt heidät kynttilää pitelemään ja näyttänyt tälle kylärähjälle kantapäitäni, ell'ei se koulumestari olisi luvannut ottaa minua mukaansa ja antaa minulle osaa jossakin järjestämässään loistonäytelmässä, sillä huhutaan pidettävän suuria juhlia piakkoin.»
»Ja missä niitä muka pidettäisiin, pikku ystäväiseni?» kysyi
Tressilian.
»Oh, jossain linnassa siellä Pohjan puolessa», vastasi hänen oppaansa — »hurjan kaukana Berkshirestä. Mutta meidän vanha koulumestarimme väittää, etteivät ne voi tulla toimeen ilman häntä; ja hän saattaa olla oikeassakin, sillä hän on jo järjestänyt monta kaunista näytelmää. Hän ei ole puoliksikaan niin hullu kuin häntä luulisi, kun hän ryhtyy johonkin, jonka hän ymmärtää; ja hän osaa vyörytellä suustaan säkeitä kuin paraskin näyttelijä, mutta paneppas hänet, Jumala nähköön, varastamaan hanhi-eukon munia, niin saisi hän ukko-hanhelta varmasti selkäänsä.»
»Ja Sinäkin tulet esittämään osaa hänen vastaisessa näytelmässään?» kysyi Tressilian, jota huvitti pojan rohkea keskustelutapa ja hänen ovela ihmistuntemuksensa.
»Varmasti», vastasi Rikhard Sludge, »hän on sen jo luvannut; ja jos hän rikkoo sanansa, käy hänen huonosti; sillä annappas kun minä vain pääsen häneen hampaineni kiinni ja samassa nytkäytän päätäni alaspäin, niin paiskaan minä hänet menemään sellaista vauhtia että luut ruskavat. — Vaikka en minä hänelle sentään viitsisi niin kovin pahaa tehdä», jatkoi poika, »sillä se ikävystyttävä ukkohöpsö on suurella vaivalla opettanut minulle kaikki mitä itse tiesi. — Mutta se siitä. — Tässähän sitä jo ollaankin seppä Waylandin pajan ovella.»
»Pilailethan, pikku-ystäväni», virkkoi Tressilian; »tässähän näkyy vain autio nummi ja cornwallilaisen muinaishaudan tapainen kivikehä, suurin kivi keskellä.»
»Niinpä niin», sanoi poika, »ja tuo suuri laakea kivi siinä keskellä, joka lepää poikittain näiden toisten pystyssä törröttäväin päällä, on seppä Waylandin maksupöytä, ja siihen pitää Teidän lukea rahanne.»
»Mitä Sinä sillä hassutuksella tarkoitat?» kysyi matkustaja, joka jo alkoi kiukustua poikaan ja suuttua itseensä, kun oli ruvennut luottamaan moiseen löylynlyömään oppaaseen.
»No», vastasi Dickie irvistellen, »Teidän täytyy sitoa hevosenne tuohon pystykiveen kiinnitettyyn renkaaseen, sitten viheltää kolme kertaa ja laskea hopearahanne tuolle toiselle laakealle kivelle, poistua kehästä, istuutua lännen puolelle tuota pientä viidakkoa ja varoa, ett'ette katso oikealle ettekä vasemmalle kymmeneen minuuttiin tai niin pitkään aikaan kun kuulette vasaran pauketta, ja kun se on lakannut, lukekaa rukouksianne niin kauvan kuin laskisitte sataan, tai laskekaa vain sataan, se tekee saman asian — palatkaa sitten kehään, ja Te olette huomaava rahanne kadonneeksi ja hevosenne kengitetyksi.»