»Rahani kadonneeksi, se on ainakin varmaa!» virkkoi Tressilian; »mutta mitä muuhun tulee — kuuleppas, poikaseni, minä en ole koulumestarisi, mutta jos Sinä rupeat ilvehtimään kanssani, otan osan hänen tehtävistään huolekseni ja annan Sinulle oikein aika mekosta.»
»Kyllä vain, jos saatte minut kiinni!» pilkkasi poika, lähtien samassa juosta vilkkasemaan pitkin nummea nopeudella, joka teki tyhjäksi kaikki Tressilianin yritykset saavuttaa häntä, raskaat saappaansa kun vielä haittasivat häntä. Eikä suinkaan ollut vähimmän kiusallista pojan kujeilussa se seikka, ett'ei hän pitänyt vähääkään kiirettä, muka vaaraa välttääkseen tai pelon jouduttamana, vaan pysytteli aina niin lähellä, että Tressilian hullaantui jatkamaan takaa-ajoansa, sitten livahtaen syrjään tuulen vauhdilla, juuri kun hänen vainoojansa luuli saavansa häntä kauluksesta, ja kierrellen ja kaarrellen joka taholle, kuitenkin niin, ett'ei hän poistunut kovin kauvas alkuperäisestä lähtöpaikastaan.
Tätä kesti niin kauvan kunnes Tressilian pysähtyi aivan väsyneenä, aikeissa luopua takaa-ajosta sydämellisesti kirottuaan tuota rumaa rasavilliä, joka oli houkutellut hänet niin naurettavaan ponnisteluun. Mutta poika, joka entiseen tapaansa oli asettunut eräälle mäennyppylälle aivan hänen eteensä, alkoi taputtaa laihoja käsiään, osoitella häntä kurttuisilla sormillaan ja väännellä hurjaa, inhoittavaa naamaansa niin hassunkuriseen naurun ja pilkan ilmeeseen, että Tressilian alkoi puoliksi uskoa olevansa tekemisissä todellisen tontun kanssa.
Äärimmilleen raivostuneena ja samalla tuntien tavatonta halua räjähtää nauruun, niin kummallisia olivat pojan irvistykset ja eleet, palasi Cornwallin mies hevosensa luo ja nousi sen selkään, aikoen siten paremmalla menestyksellä ryhtyä ajamaan Dickietä takaa.
Heti kun poika näki hänen nousevan ratsaille, huusi hän Tressilianille, ett'ei hänen tulisi turhanpäiten vaivata Sukkajalkaansa, vaan että hän palaisi sillä ehdolla, että hän pitäisi hyppysensä hänestä erossa.
»Minä en suostu mihinkään ehtoihin Sinun kanssasi, inhoittava vekara!» huusi Tressilian; »minä kyllä saan Sinut tuossa paikassa kynsiini.»
»Ahaa, herra Matkustaja», virkkoi poika, »tässä on aivan lähellä suo, joka nielisi koko kuningattaren henkivartijajoukon hevosineen päivineen — minä menen sinne, ja saadaanpa nähdä, tuletteko Te perässä. — Ennen Te kuulette ruovonpäristäjän narisevan ja villisorsan kirkuvan, ennen kuin Te saatte minut väkisin käsiinne, sen minä takaan.»
Tressilian katsahti ympärilleen ja päätti kummun takana leviävän maan näöstä pojan voivan olla oikeassa, ja havaitsi siis parhaaksi ruveta hieromaan rauhaa niin nopsajalkaisen ja teräväpäisen vihollisen kanssa. — »Tule pois tänne», houkutteli hän, »Sinä sen vietävän nulikka! — Heitä tuo ilkamointisi ja irvistelysi ja tule tänne, minä en tee Sinulle mitään pahaa, niin totta kuin olen aatelismies.»
Poika noudatti hänen kehoitustaan täydellisellä luottamuksella ja hyppi ja heipparoi alas kummultaan, pitäen koko ajan tarkasti silmällä Tressiliania, joka jälleen hevosensa selästä laskeuduttuaan seisoi siinä ohjat kädessä hengästyneenä ja puolittain menehtyneenä turhista ponnistuksistaan, kun sitä vastoin pojan pisamaisella otsalla ei näkynyt ainoatakaan hikipisaraa, vaan näytti se aivan kuivalta, haalistuneelta, luulaihan pääkallon verhoksi pingoitetulta nahkapaperilta.
»Sanoppas nyt, Sinä sen pahuuksen pirulainen», virkkoi Tressilian, »miksi Sinä minulle tällaista teet ja miksi Sinä koetat uskotella minulle niin perin hassuja? Näytä nyt minulle oikein totuudessa sen sepän paja, ja minä annan Sinulle niin paljon rahaa, että Sinä voit ostaa sillä omenoita koko talveksesi.»