»Vaikka Te antaisitte minulle kokonaisen omenatarhan», vastasi Dickie Sludge, »en osaisi opastaa Teitä paremmin kuin olen opastanut. Laskekaa hopearahanne laakealle kivelle — viheltäkää kolme kertaa — ja tulkaa sitten istumaan tänne tämän pensaikon länsipuolelle; minä istun vieressänne ja annan Teille vapaan vallan vääntää niskani nurin, ell'ette kuule sepän ryhtyneen työhönsä kaksi minuuttia sen jälkeen kun olemme asettuneet paikoillemme.»
»Haluaisinpa tarttua sanaasi», virkkoi Tressilian, »jos Sinä saisit minut tekemään puoliksikin niin naurettavia omaksi pahanilkiseksi iloksesi. — Mutta oli miten tahansa, minä koetan taikakeinoasi. — Kas nyt minä siis sidon hevoseni tähän pystykiveen — ja sitten täytyy minun laskea hopearahani tähän ja viheltää kolme kertaa, eikö niin?»
»Niin kyllä, mutta Teidän pitää viheltää kovemmin, tuohan on vain höyhenettömän rastaanpojan piipitystä», neuvoi Dickie, kun Tressilian rahan pudotettuaan, puolittain häpeissään hullusta yrityksestään, vihelsi huolimattomasti. — »Teidän pitää viheltää kovemmin, sillä kuka tietää, missä kutsumanne seppä tällä hetkellä oleilee? — Minun nähdäkseni saattaa hän olla parast'aikaa vaikka Ranskan kuninkaan talleissa.»
»Kuinka, Sinähän sanoit äsken, ett'ei hän ole mikään paholainen?» virkkoi Tressilian.
»Piru tai ihminen», vastasi Dickie, »minä näen, että minun täytyy kutsua häntä Teidän puolestanne»; ja hän vihelsi niin kimakasti, voimakkaasti ja terävästi, että Tressilianin korvat olivat vähällä haljeta. — »Sitä sopii sanoa viheltämiseksi», jatkoi hän sitten, merkin kolmasti kerrattuaan; »ja nyt piiloon, piiloon, tai Sukkajalka ei pääse kenkään koko päivänä.»
Tressilian, miettien mikä tämän ilveilyn päätöksenä tulisi olemaan, mutta uskoen kuitenkin siitä jotakin vakavampaa tulevan, koska poika oli niin luottavaisesti antautunut hänen valtaansa, suostui lähtemään sille puolelle pikku pensaikkoa, joka oli kauvimpana kivikehästä, ja istuutui nurmelle: ja kun sittenkin saattoi tapahtua, että kaikki tämä oli vain salajuonta hänen hevosensa varastamiseksi, iski hän kouransa pojan kaulukseen pitääkseen häntä panttina ratsunsa turvallisuudesta.
»No, hiljaa nyt ja kuunnelkaa!» sanoi Dickie kuiskaten; »pian kuulette Te sellaisen vasaran paukkuvan, joka ei olekkaan tehty mistään maallisesta raudasta, vaan joka putosi kivenä kuusta.» Ja heti senjälkeen kuuli Tressilian tosiaankin hiljaisen vasarankalkkeen, aivan niinkuin kengittäjä olisi ollut työssä. Tuollainen outo ääni niin autiolla paikalla sai hänet vastoin tahtoaankin säpsähtämään; mutta katsahtaessaan poikaan ja nähdessään hänen kasvojensa ilkamoivasta ja pilkallisesta ilmeestä, että tuo ovela vekara näki hänen pelkonsa ja nautti siitä, tuli hän täydelleen vakuutetuksi siitä, että kaikki oli sovittua petosta, ja hän päätti ottaa selvän, kuka oli tämän ilveilyn takana, ja mikä oli sen tarkoitus.
Hän pysyi siis aivan rauhallisena paikoillaan koko sen ajan, jolloin vasara kilisi, ja joka ei kestänyt kauvempaa kuin mikä tavallisesti menee yhden jalan kengittämiseen. Mutta heti kun kalke lakkasi, hyökkäsi Tressilian, odottamatta oppaansa määräämää aikaa, miekka kädessä ylös, kiersi juosten pensaikon ja seisoi kohta vastapäätä miestä, jolla oli edessään kenkämestarin tavallinen nahkaverho, mutta joka muutoin oli kylläkin oudosti puettu pörröiseen karhunnahkaan ja samanlaiseen lakkiin, mikä melkein kokonaan peitti hänen mustat, nokiset kasvonsa. — »Tulkaa pois, tulkaa pois!» huusi poika Tressilianille, »taikka se repii Teidät kappaleiksi — ei kukaan enään elä hänet nähtyään.»— Tuo näkymätön, mutta nyt täysin näkyväinen seppä kohotti tosiaankin vasaransa ja aikoi ilmeisesti ryhtyä tappeluun.
Mutta kun poika huomasi, ett'eivät hänen omat pyytelynsä eikä kenkämestarin uhkaava käytös kyenneet muuttamaan Tressilianin aikomusta, vaan että hän päinvastoin kävi uhmailemaan vasaraa paljastetuin miekoin, huusi hän vuorostaan sepälle: »Wayland, älä koske häneen, taikka Sinun käy huonosti! — se herra on oikea aatelisherra ja rohkea.»
»Sinä olet siis pettänyt minut, Flibbertigibbet?» karjaisi seppä, »sen pahempi Sinulle!»