»Nytkö Sinä siis jätät minut, vanha leikkitoverini?» sanoi poika; »loppunut on siis meidän lymykujeilumme noiden jänistäväin moukkaretkaleiden kanssa, joita minä toin tänne kengityttämään leveäkavioisia konejansa paholaisella ja hänen apulaisellaan?»
»Niin nyt käy», vastasi seppä Wayland; »parhaimpienkin ystävysten täytyy erota, Flibbertigibbet; mutta niinpä Sinä oletkin, poikaseni, ainoa olento koko Whitehorsen laaksossa, jota on ikävä jättääkseni.»
»Minä en kuitenkaan sano Sinulle lopullisia jäähyväisiä», virkkoi Dickie Sludge, »sillä uskon Sinunkin tulevan niihin juhliin, minne minäkin menen; sillä ell'ei mestari Lupanen ota minua mukaansa, niin kautta tämän taivaanvalon, jota emme nähneet tuonne pimeään koloon, matkustan sinne omin päin!»
»Reippaasti puhuttu», vastasi Wayland; »mutta älä nyi kuitenkaan tee mitään maltittomuuksia.»
»Enhän toki; äläkä Sinäkään tee minusta lasta — mitätöntä lasta, loruilemalla minulle, kuinka muka on vaarallista poistua mummonsa helmoista. Mutta ennen kuin te olette ehtineet peninkulman päähän näistä kivistä, tulette te eräästä varmasta merkistä tietämään, että minussa on enemmän tonttua kuin te luulittekaan; ja minä toimitan niin, että teillä on oleva hyötyä kepposestani, jos osaatte pitää varanne.»
»Mitä tarkoitat, poika?» kysyi Tressilian; mutta Flibbertigibbet vastasi vain irvistyksellä ja hypynloiskauksella, ja heittäen molemmille hyvästit sekä samalla kehoittaen heitä poistumaan paikalta mahdollisimman joutuin, näytti hän heille oivallista esimerkkiä juoksemalla kotiinsa päin sillä samalla erinomaisella nopeudella, joka oli aikaisemmin tehnyt tyhjäksi Tressilianin yritykset tavoittaa häntä.
»On turhaa lähteä ajamaan häntä takaa», sanoi seppä Wayland; »sillä ell'ei Teidän Korkeutenne ole taitava leivosenpyydystyksessä, ette Te saisi häntä milloinkaan kiinni — ja mitä se muutoin hyödyttäisikään? Parasta on totella hänen neuvoaan ja poistua täältä mahdollisimman joutuisaan.»
He nousivat siis satulaan ja ratsastivat lujaa vauhtia, kun Tressilian oli ensin ilmoittanut oppaalleen suunnan, mihin hän halusi kulkea.
Heidän kuljettuaan lähes peninkulman, ei Tressilian voinut olla ilmoittamatta matkatoverilleen, että hänen hevosensa oli nyt paljoa virkumpi kuin aamulla.
»Huomaatteko sen?» virkkoi seppä Wayland hymyillen. »Se johtuu pienestä salakeinosta, jota käytin. Minä sekoitin kaurakahmaloon ainetta, joka ainakin kuudeksi tunniksi säästää Teidän Korkeutenne jaloilta vaivan kannustaa hevostanne. Enhän toki ole turhanpäiten tutkinut lääketiedettä.»