»Toivottavasti ei rohtonne mitenkään vahingoita hevostani?»
»Ei enempää kuin tamman maito, jota se varsana imi», vastasi taitoniekka; ja hän ryhtyi laajaperäisesti selittämään keinonsa erinomaisuutta, kun hänet keskeytti pamaus niin kova ja kauhistuttava kuin olisi piiritetyn kaupungin muuri räjäytetty raunioiksi. Hevoset hypähtivät pystyyn, ja ihmeissään olivat ratsastajatkin. He kääntyivät takaisin siihen suuntaan, mistä jyräys kuului, ja näkivät sen paikan kohdalla, josta he juuri olivat lähteneet, mahtavan, mustan savupatsaan kohoavan korkealle kirkkaaseen, siniseen ilmaan. »Asuntoni on raunioina», sanoi Wayland, joka heti oivalsi räjäyksen syyn — »olinpa tosiaankin hullu mennessäni tuon koirankurisen Flibbertigibbetin aikana kertomaan tohtorin ystävällisistä aikeista luolaani kohtaan — olisihan minun pitänyt arvata, että hänen mielensä piankin rupeaa tekemään niin hauskan kepposen suorittamista. Mutta pitäkäämme kiirettä, sillä pamaus kerää koko kylän paikalle.»
Näin sanoen hän kannusti hevostaan, Tressilian hoputti myös omaansa, ja niin ratsastivat he aika vauhtia eteenpäin.
»Tuota se pikkupaholainen siis tarkoitti sillä merkillään, jonka hän meille lupasi?» virkkoi Tressilian; »jos me olisimme viipyneet kauvemmin sillä paikalla, olisi siitä tullut meille ystävyyden ja koston merkki samalla kertaa.»
»Hän olisi kyllä varoittanut meitä», sanoi seppä; »minä näin hänen usein katselevan taakseen, jotta olimmeko me jo tarpeeksi kaukana — hän on kyllä aika pirulainen pojakseen, mutta ei lainkaan pahanluontoinen. Kävisi liian pitkäksi kertoa Teidän Korkeudelle, miten minä ensiksi häneen tutustuin ja mitä kepposia hän minulle teki. Monta hyvää palvelustakin hän sentään suoritti, etenkin hankkimalla minulle työtä; sillä hänen suurimpia huvejaan oli nähdä heidän vavisten ja väristen istuvan pensaiden takana, kuullessaan minun vasarani kalkkeen. Luullakseni antoi luonto-äitimme, sijoittaessaan älyä kaksinkerroin tuollaiseen epämuotoiseen päähän, hänelle kyvyn iloita ihmisten tuskista, samaten kuin hän antoi näille huvin nauttia hänen rumuuttaan.»
»Saattaapa niin olla», vastasi Tressilian; »sillä ne, jotka joku ruumiinvika ja epämuotoisuus eroittaa muiden yhteydestä, ell'eivätkään he vihaa ihmiskuntaa kokonaisuudessaan, eivät ainakaan ole kovin haluttomia nauttimaan lähimäistensä onnettomuuksista ja vahingoista.»
»Mutta Flibbertigibbetissä», virkkoi Tressilian, »on piirteitä, jotka johonkin määrin sovittavat hänen taipumustaan pahankuriseen kujeiluun; sillä hän on yhtä uskollinen sille, johon hän kerran kiintyy, kuin petollinen ja ilkeä vieraille; ja kuten jo olen sanonut, minulla on syytä puhua niin.»
Tressilian ei johtanut keskustelua pitemmälle; ja he jatkoivat matkaansa Devonshireä kohti ilman enempiä seikkailuja, kunnes he poikkesivat erääseen majataloon Marlboroughin kaupungissa, jonka nimi sittemmin on tullut kuuluisaksi suurimman sotapäällikön (yhtä lukuunottamatta) nimenä, mitä Britannia on synnyttänyt. Täällä saivat matkustajat kokea samalla kertaa kahden vanhan sananlaskun totuuden, nimittäin: »Pahat uutiset lentävät nopeasti» ja »Kuuntelijat harvoin kuulevat itsestään hyvää.»
Heidän saapuessaan vallitsi majatalon pihalla suuri sekasorto, niin että heidän oli vaikeata saada ainoatakaan miestä tai poikaa huolehtimaan hevosista; koko talo oli vain täynnä uutisten humua, jotka lensivät kieleltä kielelle, mutta joiden sisällöstä he eivät pitkään aikaan päässeet selville. Vihdoinkin huomasivat he niiden koskevan heille hyvin läheisiä asioita.
»Jaa että mitäkö tässä hälistään, herra?» vastasi lopultakin tallirenki Tressilianin uudistettuihin kysymyksiin. — »Katsokaas, minä tuskin tiedän sitä itsekään. Tässä vain kävi aivan äsken muuan ratsumies, ja se kertoi pirun vieneen sen seppä Waylandin, joka asui tästä kolmen peninkulman päässä Whitehorsen laaksossa Berkshiressä, juuri tänä siunattuna aamuna, tulenkielissä ja savupatsaassa, ja penkoneen sen paikan siitä pystykivien läheltä niin kauniiksi, kuin olisi se viljapelloksi muokattu.»