»Ja miksei?» kysyi kreivitär; »elleivät ne asiat sovikin paremmin sellaiselle konnalle kuin Varney, kuin miehelle, jonka kunnia ja rehellisyys ovat yhtä tahrattomat. — Armollinen herra, armollinen herra, älkää heittäkö minuun vihaisia katseita — se on totuus, ja minä puhun sen. Minä olen kerran tehnyt Tressilianille vääryyttä Teidän tähtenne — minä en tahdo jatkaa sitä vääryyttä vaikenemalla, kun hänen kunniansa on kysymyksessä. Minä voin olla», jatkoi hän Varneyhin katsahtaen, »riistämättä naamusta teeskentelijän kasvoilta, mutta minä en salli hyvettä paneteltavan minun kuulteni.»
Syntyi kuolonhiljaisuus. Leicester seisoi tyytymättömänä, mutta epäröivänä ja liiankin tietoisena asiansa heikkoudesta, kun taas Varney, syvää, nöyrää alakuloisuutta teeskennellen, ei nostanut katsettaan lattiasta.
Silloin osoitti kreivitär Amy hädän ja vaarojen keskellä sellaista luonteen lujuutta ja tarmoa, että se olisi tehnyt hänestä, jos kohtalo olisi suonut, säätynsä todellisen kaunistuksen. Hän astui Leicesterin luo varmasti ja arvokkaasti, kasvoilla ilme, jossa väkevä rakkaus turhaan koki järkähyttää itsetietoisen totuuden lujuutta ja periaatteiden vilpittömyyttä. »Te olette ilmaissut tahtonne, armollinen herra», virkkoi hän, »näiden vaikeuksien voittamiseksi, mutta onnettomuudekseni en minä kuitenkaan voi siihen taipua. Tämä herra — tämä olio, sanoisin — on viitannut toiseen keinoon, johon minulla on vain se huomautettavana, ettei se miellytä Teitä. Suvaitseeko Teidän Korkeutenne kuulla, mitä nuorella ja pelokkaalla naisella, joka kuitenkin on Teidän hellin puolisonne, on sanomista tässä äärimäisessä pulassa?»
Leicester ei vastannut, nyykäyttihän vain vähän päätään kreivitärtä kohti, ikäänkuin siten antaen hänelle luvan jatkaa.
»Kaikkeen tähän pahaan on ollut vain yksi syy, armollinen herra», puhui kreivitär, »nimittäin se salaperäinen kaksimielisyys, jolla Te olette joutunut ympäröimään itsenne. Riistäykää kerta kaikkiaan, armollinen herra, näiden häpeällisten kahleiden hirmuvallasta. Olkaa oikea englantilainen aatelismies, ritari ja kreivi, jonka mielestä totuus on kunnian perustus ja jolle kunnia on yhtä kallisarvoinen kuin hänen sieraintensa hengitys. Ottakaa onnetonta puolisoanne kädestä, viekää hänet Elisabetin valta-istuimen juurelle ja sanokaa, että Te jonakin hulluuden hetkenä, otaksutun kauneuden viekoittelemana, kauneuden, josta ei ehkä voi enää havaita jätteitäkään, satuitte antamaan kätenne tälle Amy Robsartille. — Siten tekisitte oikeutta minulle, armollinen herra, ja omalle kunniallenne; ja jos sitten laki tai voima pakottaisi Teidät eroamaan minusta, en minä panisi vastaan — sillä silloinhan, minä voisin kunniani säilyttäen piiloittaa surun sortaman, murtuneen sydämeni siihen pimeyteen, josta Teidän rakkautenne minut nosti. Sitten hieman kärsivällisyyttä vain, ja Amyn elämä ei ole pitkää aikaa himmentävä Teidän loistavimpia suunnitelmianne ja toiveitanne.»
Kreivittären puheessa oli niin paljon arvokkuutta, niin paljon hellää rakkautta, että se liikutti kaikkea jaloa ja hyvää hänen puolisonsa sielussa. Suomukset tuntuivat putoavan hänen silmistään, ja se kaksimielisyys ja juonittelu, johon hän oli tehnyt itsensä syylliseksi, täytti hänet yht'äkkiä katumuksella ja häpeällä.
»Minä en ole Sinun arvoisesi, Amy», sanoi hän; »mitä voisi kunnianhimo tarjota minulle sellaisen sydämen korvaukseksi kuin Sinun sydämesi on? Minulla on katkera katumustyö suoritettavana, kokiessani ivailevain vihamiesten ja säikähtyneiden ystäväin nähden irtautua kaikista petollisen oveluuteni pauloista. — Ja kuningatar — mutta ottakoon hän vain pääni, kuten on uhannut.»
»Päänne, armollinen herra!» huudahti kreivitär; »senkö takia, että Te käytätte jokaisen Englannin alamaisen oikeutta ja valtaa vapaasti valita puolisonne? Hyi häpeä! juuri tuo luottamattomuus kuningattaren oikeamielisyyteen ja tuo vain luulotellun vaaran väisteleminen ovat linnunpelättien tavoin syrjäyttäneet Teidät suoralta polulta, joka on aina paras, samoin kuin se on turvallisin.»
»Ah! Amy, Sinä et tiedä!» huudahti Dudley, mutta hillitsi itsensä samassa ja lisäsi: »Mutta hän ei ole saava minusta vaaratonta ja helppoa mielivaltaisen kostonsa uhria. — Minulla on ystäviä — minulla on liittolaisia. — Minä en tahdo tulla Norfolkin lailla laahatuksi mestauspölkylle kuin uhriteuras. Älä pelkää, Amy; Sinä olet saava nähdä Dudleyn käyttäytyvän nimensä arvoisesti. Minun täytyykin heti paikalla lähteä puhuttelemaan muutamia ystäviäni, joihin voin parhaiten luottaa; sillä niinkuin asiat nyt ovat, voidaan minut vangita omassa linnassani.»
»Oi hyvä, rakas puolisoni», rukoili Amy, »älkää muodostako puolueita rauhalliseen valtioon! Ei mikään ystävä voi auttaa meitä niin hyvin kuin Teidän oma vilpitön suoruutenne ja kunnianne. Kutsukaa ne vain avuksemme, ja Te olette turvassa kokonaisen kademielten ja pahansuopain sotajoukon keskellä. Mutta jos Te ne heitätte syrjään, on kaikki muu puolustus hyödytöntä. Totuutta kuvataankin, jalo puolisoni, sattuvasti kyllä aseettomaksi.»