»Mutta viisaus, Amy», vastasi Leicester, »on puettu koeteltuun rautavarustukseen. — Älä kiistele kanssani keinoista, joita minun on käyttäminen voidakseni tehdä tunnustukseni — koska meidän nyt on kerran sitä niin nimittäminen — niin vaarattomaksi kuin suinkin mahdollista; se on uhka-yritys joka tapauksessa, teimme me sitten mitä tahansa. — Varney, meidän täytyy lähteä täältä. — Hyvästi, Amy, minä julistan Sinut omakseni vaaran ja vastusten uhallakin, jotka vain Sinä yksin voit ansaita! Sinä saat pian kuulla minusta.»
Kreivi suuteli häntä tulisesti, kääriytyi viittaansa kuten tullessakin ja seurasi Varneyta huoneesta. Poistuessaan kumarsi tämä jälkimäinen syvään ja suoristaessaan selkänsä heitti Amyyn merkitsevän katseen, ikäänkuin kysyäkseen, sisältyikö hänellekin anteeksianto siihen sovintoon, joka nyt oli syntynyt hänen ja hänen puolisonsa välille. Kreivitär katsahti häneen lujasti, mutta ei näyttänyt sen enempää huomaavan häntä kuin olisi ollut vain tyhjää ilmaa sillä paikalla, missä hän seisoi.
»Hän on ajanut minut äärimäisyyksiin», mumisi hän. — »Hän tai minä, toisen meistä täytyy kaatua. En tiedä, pelko vai säälikö neuvoi minua tätä tuhoisaa ratkaisua välttämään. Nyt on se päätetty — Hänen tai minun täytyy suistua perikatoon!»
Näitä miettiessään huomasi hän hämmästyksekseen vartijan pysäyttämän pojan kääntyvän Leicesterin puoleen ja puhelevan hänen kanssaan. Varney oli niitä viisaita palvelijoita, jotka eivät heitä pienintäkään seikkaa tutkimatta ja tarkastamatta. Hän kysyi vartijalta, mitä poika oli hänestä tahtonut, ja sai vastaukseksi, että se nulikka oli pyytänyt häntä toimittamaan jonkun käärön sille hullulle rouvalle, mutta ettei hän ollut viitsinyt ruveta siihen hommaan, sellaiset puuhat kun eivät kuulu hänen tehtäviinsä. Saatuaan uteliaisuutensa tyydytetyksi siltä kohdalta, lähestyi hän isäntäänsä ja kuuli hänen sanovan: — »Hyvä, poikaseni, kyllä se käärö toimitetaan perille.»
»Kiitoksia, hyvä herra huovi», virkkoi poika ja katosi pian näkyvistä.
Leicester ja Varney palasivat kiiruusti kreivin yksityiseen huoneustoon samaa käytävää pitkin, joka oli vähää ennen vienyt heidät Saintlowen torniin.
XVIII Luku.
— Mä sanoin,
Että on, hän portto — sanoin myöskin, kelle.
Lisäksi: kavaltaja, jonka kanssa
Camillo liitoss' on, mies, joka tietää
Mit' itsekin tuon pitäis' hävetä.
Talvinen Tarina.
Tuskin olivat he saapuneet kreivin työkammioon, kun tämä otti taskustaan kirjoitustaulusensa ja alkoi piirrellä niihin muistiinpanojaan, puhellen puolittain Varneylle, puolittain itsekseen: — »Monet heistä ovat lujasti kiintyneet minuun, ja etenkin varakkaat ja korkeiden virkojen haltijat; monet taas, jos he katsovat taaksepäin palveluksiin, joita olen heille suorittanut, tai eteenpäin vaaroihin, joihin he saattavat joutua, eivät luullakseni ole rientämättä apuun nähdessään minun alkavan horjua. Katsotaanhan — Knollis on varma ja hänen kauttaan Guernsey ja Jersey — Horsey vallitsee Wight-saarta — langollani Huntingdonilla ja Pembrokella on paljon sananvaltaa Walesissa — Bedfordin kautta johdan minä puritaneja ja heidän vaikutusvoimaansa, joka on niin mahtava kaikissa maalaiskaupungeissa: — veljeni Warwick on melkein vertaiseni rikkauden, puoluelaisten ja alusmaiden suhteen — ritari Owen Hopton on harras ystäväni; hänen hallussaan on Lontoon Tower ja sinne sijoitettu valtionrahasto — isäni ja iso-isäni eivät olisi koskaan tarvinneet laskea päätänsä mestauspölkylle, jos he olisivat näin hyvin suunnitelleet yrityksensä edeltäkäsin. — Miksi näytät niin murheelliselta, Varney? Minä vakuutan Sinulle, ettei myrskyn ole oleva helppo kaataa niin syvälle juurtunutta puuta.»