»Ah! armollinen herra», vastasi Varney hyvin murhettaan näytellen, ja veti sitten jälleen kasvoilleen saman epätoivoisen ilmeen, minkä Leicester jo oli huomannut.
»Ah!» toisti Leicester, »ja niiksi ah! ritari Rikhard? Eikö Sinun uusi ritarihenkesi tiedä Sinulle sen rohkeampaa huudahdusta, juuri kun jalo kamppailu on ovella? Tai jos se ah! tarkoittaa sitä, että haluat väistää taistelua, niin voit lähteä linnasta tai liittyä vihollisiini, miten vain parhaaksi näet.»
»Ei niin, armollinen herra», vastasi hänen uskottunsa, »Varney on taisteleva tai kaatuva Teidän rinnallanne. Antakaa anteeksi, jos minä rakkaudesta Teihin näenkin selvemmin kuin Teidän jalo sydämenne sallii Teidän nähdä ne voittamattomat vaikeudet, jotka Teitä ympäröivät. Te olette mahtava, armollinen herra, ja voimakas; mutta, se olkoon sanottuna loukkaamatta Teitä, Te olette mahtava ja voimakas vain kuningattaren suosiossa pysyessänne. Niin kauvan kuin Te olette Elisabetin suosikki, olette Te nimeä vailla aivan todellinen hallitsija. Mutta jos hän riistää Teiltä kaiken lahjoittamansa kunnian ja arvon, ei profetan kurpitsakaan kuihtunut pikemmin kuin Te olette kuihtuva. Jos Te nousette ilmitaisteluun kuningatarta vastaan, en minä sano ainoastaan, että Te koko kansakunnan kesken tai vain tässä maakunnassa joutuisitte heti hyljätyn ja voitetun asemaan, vaan sanon minä, että Te juuri tässäkin linnassa ja läänitysmiestenne, sukulaistenne ja käskyläistenne keskellä olisitte vanki ja vielä tuomittu vanki, jos hän vain suvaitsisi viitatakin sinne päin. Muistakaa Norfolkia, armollinen herra — muistakaa mahtavaa Northumberlandia — muistakaa komeaa Westmorelandia; muistakaa kaikkia niitä, jotka ovat nousseet tätä viisasta hallitsijatarta vastaan. He ovat menettäneet henkensä, joutuneet vangeiksi tai harhailevat pakolaisina. Tämän maan valta-istuin ei ole muiden valta-istuinten kaltainen, joita voivat syöstä kumoon liittoutuneet mahtavat ylimykset; sen tukevat perustukset, jotka sitä kannattavat, pohjautuvat kansan lujaan rakkauteen ja kiintymykseen. Te voitte jakaa sen Elisabetin kanssa, mutta ei Teidän oma voimanne, eikä kenenkään muunkaan, ei ulkomaalainen eikä kotoinen, kykene sitä edes järkähyttämään, saati sitten kaatamaan.»
Hän vaikeni, ja Leicester heitti kirjoitustaulusensa luotaan välinpitämättömän ynseästi. »Voi olla niin kuin sanot», virkkoi Leicester sitten; »enkä minä itse asiassa huoli siitä, totuusko vaiko pelkurimaisuus Sinulle ennustuksesi sanelee. Mutta missään tapauksessa ei tulla sanomaan minun kukistuneen ilman taistelua. — Käske, että niiden huovieni, jotka palvelivat johdollani Irlannissa, tulee vähitellen siirtyä linnan päätorniin ja kehoita ystäviämme olemaan varuillaan ja kulkemaan aseistettuina, ikäänkuin he muka pelkäisivät Sussexin seuralaisten hyökkäystä. Saata kyläläiset hieman kauhkeilleen, toimita heidät aseisiin ja neuvo heitä olemaan valmiina heti merkin saatuaan hyökkäämään kuninkaallisen henkivartioväen kimppuun.»
»Sallikaa minun huomauttaa Teille, armollinen herra», sanoi Varney yhä saman syvän, surumielisen levottomuuden vallassa, »että Te nyt annoitte minulle käskyjä kuningattaren henkivartijain tekemisestä aseettomiksi. Se on valtiorikosta se, mutta siitä huolimatta olen minä Teitä totteleva.»
»Vähät minä siitä», tiuskaisi Leicester epätoivoisena; — »vähät minä siitä. Häpeä takanani, perikato edessäni; minun täytyy eteenpäin.»
Tässä syntyi jälleen hiljaisuus, minkä Varney vihdoinkin rikkoi seuraavin sanoin: »Nyt on tultu siihen kohtaan, jota minä olen kauvan pelännyt. Minun täytyy joko kiittämättömän elukan tavoin katsella parhaimman, ystävällisimmän isännän kukistumista tai puhua sellaista, minkä minä olisin halunnut haudata syvimpään unhoon tai minkä ainakin olisin suonut toisen suun kertovan.»
»Mitä Sinä sanot, tai mitä Sinä aijot sanoa?» kysyi kreivi; »meillä ei nyt ole aikaa loruilemiseen, kun olosuhteet käskevät meitä työhön ja toimeen.»
»Minun asiani on pian kerrottu, armollinen herra — soisipa Jumala vastauksenkin tulevan siihen yhtä pian! Teidän avioliittonnehan on ainoa syy Teidän ja kuningattaren välien uhkaavaan rikkoutumiseen, armollinen herra, eikö olekin?»
»Tiedäthän Sinä sen olevan!» vastasi Leicester. »Mitä niin hyödyttömällä kysymyksellä?»