»Suokaa anteeksi, armollinen herra», jatkoi Varney; »sen hyöty selviää kohta. Ihmiset saattavat uskaltaa maansa ja henkensä puoltaakseen jotakin kallisarvoista jalokiveä; mutta eiköhän ensin olisi viisainta katsoa, olisiko siinä mahdollisesti halkeamia tai muita virheitä?»
»Mitä Sinä sillä tarkoitat?» kysyi Leicester, jonka silmät tuijottivat ankaroina Varneyhin; »kenestä rohkenet Sinä puhua?»
»Tuota — kreivitär Amysta, armollinen herra, sillä minun on, onnetonta kyllä, pakko puhua hänestä; ja minä tahdon puhua hänestä, vaikka Teidän Korkeutenne sitten tappaisikin minut palvelusintoni takia.»
»Saattaisitpa Sinä sen kerran ansaitakin», vastasi kreivi; »mutta jatka, minä haluan kuunnella Sinua.»
»Hyvä, armollinen herra, minä puhun siis aivan arkailematta. Minä puhun oman henkeni, niinkuin Teidän Korkeutennekin hengen nimessä. Minä en pidä lainkaan armollisen rouvan salakähmäisestä, vehkeilevästä yhteydestä sen samaisen Edmund Tressilianin kanssa. Te tunnette sen miehen, armollinen herra. Te tiedätte hänellä olleen aikaisemmin armolliseen rouvaan suhteita, joiden vaikutusta Teidän Korkeutenne oli hieman vaikea voittaa. Te tiedätte myös, kuinka kiihkeästi hän on sittemmin vainonnut minua sen naisen takia, ja on kaiken sen ilmeisenä tarkoituksena ollut pakottaa Teidän Korkeutenne tunnustamaan Teidän onnettomista onnettomin avioliittonne, sillä siksi täytyy minun aina sitä sanoa, mihin päämäärään armollinen rouvakin tahtoo keinoilla millä tahansa ajaa Teidät.»
Leicester hymyili väkinäisesti. »Sinä tarkoitat hyvää, kunnon ritari Rikhard, ja tahtoisit luullakseni uhrata oman kunniasi ja kenen tahansa kunnian lisäksi estääksesi minua siitä, mitä Sinä pidät niin kauheana askeleena. Mutta muista», hän lausui nämä sanat mitä ankarimmalla äänellä »muista, että Sinä puhut Leicesterin kreivittärestä.»
»Minä muistan, armollinen herra», vastasi Varney; »sillä kaikkihan tarkoittaa Leicesterin kreivin parasta. Kertomukseni on vasta alullaan. Minä uskon aivan varmasti, että tämä Tressilian on aina siitä asti, kun hän ensin alkoi esiintyä hänen asiassaan, toiminut hänen Armonsa kreivittären tieten ja tahtoen.»
»Sinä puhut ilmeisesti hulluuksissasi, Varney, niin yksitotista papinnaamaa kuin näytätkin. Missä tai miten olisivat he päässeet toistensa yhteyteen?»
»Armollinen herra», sanoi Varney, »onnettomuudeksi voin minä todistaa sen liiankin hyvin. Vähää ennen syytöskirjelmän jättämistä kuningattarelle Tressilianin nimessä, tapasin minä hänet mitä suurimmaksi hämmästyksekseni Cumnorin kartanoon vievällä takaportilla.»
»Sinä tapasit hänet, konna! ja mikset lyönyt häntä hengiltä?» huudahti
Leicester.