»Minä vedin jo miekkani hänen päänsä varalle ja hän minun, armollinen herra; ja ellei jalkani olisi luiskahtanut, ei hän ehkä enään olisi jäänyt kompastuskiveksi Teidän Korkeutenne polulle.»
Leicester näytti mykistyneen kummastuksesta. Vihdoin hän kuitenkin vastasi: »Mitä muita todisteita on Sinulla asiasta, Varney, paitsi omaa vakuutustasi? sillä niinkuin minä tahdon rangaista ankarasti, niin tahdon minä myös tutkia asiaa kylmästi ja varovasti. Kautta pyhän taivaan! mutta ei — minä tahdon tutkia asiaa kylmästi ja varovasti — kylmästi ja varovasti.» Hän toisti toistamistaan näitä sanoja, ikäänkuin olisi jo niiden soinnussa ollut rauhoittava voima; ja sitten puristi hän huulensa yhteen, ikäänkuin peläten jonkun kiihkeän lauseen niiltä karkaavan ja kysyi jälleen: »Mitä muita todisteita?»
»Todisteita on riittämään asti, armollinen herra», vastasi Varney, »onpa säästäenkin. Olisin toivonut asian jääneen yksistään minun tietooni, sillä minä olisin vaijennut siitä ehkä ikipäiviksi. Mutta palvelijani Mikael Lambourne näki kaikki, ja hänen kauttaan Tressiliankin oikeastaan ensin Cumnorin kartanoon pääsi; ja siksi minä otinkin hänet palvelukseeni ja pidin hänet siinä kauvemminkin, vaikka hän onkin sellainen juoppo ja lurjustelija, etten voi aina pitää hänen kieltään kurissa.» Hän esitteli sitten Leicesterin kreiville, kuinka helppoa oli osoittaa heidän kohtaamisensa todeksi, sillä Anton Fosterhan oli sen nähnyt, ja monet cumnorilaisethan, jotka olivat kuulleet vetoa lyötävän ja nähneet Lambournen ja Tressilianin lähtevän yhdessä matkaan, voisivat sitä todistuksillaan vahvistaa. Koko kertomukseensa ei Varney uskaltanut sekoittaa mitään perätöntä, paitsi että hän vihjaillen, eikä suinkaan varmasti väittäen, johti isäntänsä uskomaan Amyn ja Tressilianin kohtauksen Cumnorin kartanossa kestäneen kauvemmin kuin ne muutamat minuutit, joihin se itse asiassa rajoittui.
»Ja miksei minulle ole mainittu kaikesta tästä sanaakaan?» kysyi
Leicester ankarasti. »Miksi salasitte Te kaikki — ja etenkin Sinä,
Varney — minulta niin tärkeän tiedon?»
»Koska kreivitär väitti Fosterille ja minulle, armollinen herra», vastasi Varney, »että Tressilian oli vasten hänen tahtoaan ruvennut häntä puhuttelemaan; ja minäkin päättelin heidän kohtauksensa tapahtuneen kaikella kunnialla, ja luulin hänen kertovan siitä Teidän Korkeudellenne heti kun hän olisi mielestään saanut sopivan tilaisuuden. Teidän Korkeutennehan tietää, kuinka vastahakoisin korvin me kuuntelemme pahoja otaksumia niistä, joita me rakastamme; ja minä en ole, Luojan kiitos, mikään rauhanrikkoja enkä ilmiantaja, niitä ensimäisenä levittääkseni.»
»Olet Sinä sentään liiankin kärkäs niitä kuuntelemaan, ritari Rikhard», vastasi hänen isäntänsä. »Mistä Sinä tiedät, ettei se heidän kohtauksensa tapahtunut kaikella kunnialla, kuten Sinä sanot? Minun nähdäkseni voi Leicesterin kreivin puoliso puhella hetkisen sellaisen henkilön kuin Tressilianin kanssa, minua loukkaamatta ja saattamatta itseään epäluulon alaiseksi.»
»Epäilemättä, armollinen herra», myönsi Varney; »jos minä olisin toisin ajatellut, en minä olisi sitä salaisuutta niin kauvan säilyttänyt. Mutta nyt tulee asiaan mutka: — Tressilian ei lähde seudulta toimittamatta sinne asiansa valvojaksi erästä köyhää miestä, erään cumnorilaisen majatalon isäntää, siten valmistellakseen armollisen rouvan ryöstöä. Sitten lähetti hän sinne erään apulaisensa, jonka minä uskon pian saavani varmaan talteen Mervynin tornin alle. Killigrew ja Lambsbey nuuskivat koko tienoon läpikotaisin hänet tavottaakseen. Isännälle annettiin suun sulkeiksi sormus — Teidän Korkeutenne on ehkä sattunut näkemäänkin sen Tressilianin kädessä — tässä se on. Tämä lähetti, tämä kätyri matkustaa Cumnoriin reppurina, neuvottelee kreivittären kanssa, ja he pakenevat yhdessä yöllä — ryöstävät siinä sivussa eräältä miespoloiselta hevosen, niin ankara oli heidän rikollinen kiiruunsa, ja saapuvat viimein tähän linnaan, missä Leicesterin kreivitär saa piilopaikkansa — minä en uskalla sanoa mihin.»
»Puhu, minä käsken», virkkoi Leicester; »puhu niin kauvan kun minulla on tarpeeksi järkeä jäljellä ymmärtääkseni, mitä puhut.»
»Koska nyt kerran niin on», vastasi Varney: »armollinen rouva turvautui heti paikalla Tressilianin huoneeseen, missä hän viipyi useita tunteja, osaksi hänen seurassaan, osaksi yksin. Minähän kerroin Teille, että Tressilianilla oli lemmityinen huoneessaan. — Enpä osannut lainkaan aavistaa, että se lemmityinen oli —»
»Amy, tarkoitat sanoa», puuttui Leicester; »mutta se on valhe, niin musta valhe kuin helvetin sauhu. Kunnianhimoinen hän lienee — kevytmielinen ja malttamatonkin ehkä — ne ovat naisellisia vikoja; mutta uskoton minulle! — ei koskaan, ei koskaan! — Todista se — todista se!» huusi hän kiihkoissaan.