»Mutta, armollinen herra Leicesterin kreivi», sanoi Amy, irrottautuen hänen syleilystään, »omalle vaimollenneko Te annatte tuon kunniattoman neuvon tunnustaa olevansa toisen morsian — ja kaikista miehistä, tuon konna Varneyn morsiamen?»
»Armollinen rouva, puhun nyt tosissani — Varney on hyvä ja uskollinen palvelijani, luotettu syvimmissäkin salaisuuksissani. Ennemmin menettäisin oikean käteni kuin hänen palveluksensa tällä hetkellä. Teillä ei ole mitään syytä halveksia häntä niinkuin teette.»
»Voisin nimetä yhden, armollinen herra», vastasi kreivitär, »ja näen, että hän jo vapisee tuon luottavaisen naamionsa alla. Mutta se, joka on tarpeellinen oikeana kätenä turvallisuudellenne, on vapaa kaikista syytöksistäni. Olkoon hän uskollinen Teille; ja jotta hän olisi uskollinen, älkää luottako häneen liian paljon tai liian pitkälle. Mutta on tarpeeksi sanottu, etten mene hänen kanssaan kuin väkisin, enkä tunnusta häntä miehekseni, vaikka —»
»Se on vain väliaikainen harhautus, rouvaseni», sanoi Leicester, harmistuneena hänen vastustuksestaan, »tarpeen meidän molempien turvallisuudellemme, mikä vaarantui naisellisen oikkunne takia, tai ennenaikaisen halunne takia päästä arvoon, jonka annoin Teille vain sillä ehdolla, että avioliittomme pysyisi jonkin aikaa salassa. Jos ehdotukseni inhoittaa Teitä, muistakaa, että Te itse olette sen saattanut päällemme. Ei ole muuta keinoa — Teidän on tehtävä, mitä kärsimätön oikkunne on saanut välttämättömäksi — minä käsken Teitä!»
»En voi panna käskyjänne, armollinen herra», sanoi Amy, »vaakaan kunnian ja omantunnon kanssa. Tässä tapauksessa minä en tottele Teitä. Te ehkä saavutatte oman kunniattomuutenne, johon nämä kierot toimet luonnostaan johtavat, mutta minä en tee mitään, mikä tahraisi omaa kunniaani. Miten voisitte minut taas, armollinen herra, tunnustaa puhtaaksi ja siveelliseksi vaimoksi, joka on arvoisa jakamaan onnenne ja omaisuutenne, kun, säilyttäen tuon korkean arvon, olin kierrellyt maata sellaisen elostelijan kuin palvelijanne Varneyn tunnustettuna vaimona?»
»Armollinen herra», sanoi Varney väliin, »rouvalla on valitettavasti liian paljon ennakkoluuloja minua kohtaan, jotta hän kuuntelisi, mitä voin tarjota, kuitenkin se ehkä miellyttää häntä enemmän kuin hän toivookaan. Hänellä on hyvät välit herra Edmund Tressilianin kanssa, jonka voisi epäilemättä saada suostuelluksi seuralaisekseen Lidcoten linnaan, missä hän voisi pysyä kaikessa rauhassa siksi kunnes aika sallii tämän salaisuuden paljastamisen.»
Leicester ei virkkanut mitään, vaan katsoi kiihkeästi Amyyn, ja hänen silmiinsä näytti yht'äkkiä sytähtäneen sekä epäluulon että suuttumuksen tuli.
Kreivitär sanoi vain: »Kiittäisinpä Jumalaa, jos olisin vielä isäni talossa! — Sieltä lähtiessäni en lainkaan aavistanut, että minun täytyi jättää sinne mieleni rauha ja kunniani.»
Varney jatkoi varovaisella äänellä: »Siitä on vain se varma seuraus, että täytyy päästää vieraita tunkeutumaan armollisen herrani salaisuuksiin; mutta epäilemättä voi kreivitär taata herra Tressilianin samoin kuin isänsä perheenkin uskollisuuden —»
»Vaiti, Varney», käski Leicester; »kautta taivaan, minä isken tikarin ruumiiseesi, jos Sinä vielä kerran esittelet Tressiliania minun asioitteni osalliseksi!»