Leicester katkaisi lyhyeen hänen kiihkeät soimauksensa astumalla esiin,
pudottamalla viittansa ja lausumalla pikemmin käskevästi kuin hellästi:
»Minun kanssani, rouva, on Teidän puhuminen, eikä ritari Rikhard
Varneyn.»
Kuin taikavoimalla muuttui kreivittären katse ja koko käytös. »Dudley!» kiljaisi hän, »Dudley! Vihdoinkin Sinä siis tulit?» Ja nopeana kuin salama syöksähti hän puolisonsa luo, karkasi hänen kaulaansa ja Varneyn läsnä-olosta huolimatta peitti hänet hyväilyin, hänen kyyneltensä valuessa virtoina Leicesterin kasvoille ja hänen kuiskiessaan katkonaisin, yhteydettömin tavuin hellimpiä sanoja, mitä rakkaus suinkin pyhitetyilleen opettaa.
Leicesterillä oli mielestään syytä olla vihoissaan vaimolleen, koska tämä oli rikkonut hänen käskynsä ja siten saattanut hänet tämänaamuiseen vaaralliseen asemaan. Mutta mikä suuttumus voisi kestää tuollaisia hellyyden osoituksia vastaan, kun niitä jakeli niin suloinen olento, että puvun huolimattomuus ja pelon, surun ja väsymyksen kuihduttavat vaikutukset, jotka olisivat olleet muiden kauneuden surma, tekivät vain hänen ihanuutensa sitä kiinnittävämmäksi! Leicester vastasi hänen hyväilyihinsä hellästi, mutta samalla murheellisesti, ja tätä viimeistä vivahdusta hän tuskin näytti huomaavan, ennenkuin hänen ensimäinen riemunpuuskauksensa oli jonkun verran talttunut; silloin hän kysyi, puolisoaan levottomana kasvoihin katsoen, oliko tämä sairas.
»En ruumiillisesti, Amy», vastasi Leicester.
»Sitten tahdon minäkin jaksaa hyvin — Oi Dudley! Minä olen ollut sairas! — niin sairas sen jälkeen kun viimeksi tapasimme! — sillä minä en sano tämänaamuista kauhistuttavaa kohtausta tapaamiseksi. Minä olen ollut sairauden, surun ja vaaran valloissa. — Mutta nyt olet Sinä tullut, ja kaikki on nyt vain iloa ja terveyttä ja turvallisuutta!»
»Voi Amy», sanoi Leicester, »Sinä olet saattanut minut turmioon!»
»Minä, herrani?» kysyi Amy, ja hänen poskensa menetti heti ohimenevän ilon punerruksen, — »miten voisin vahingoittaa sitä, jota rakastan enemmän kuin itseäni?»
»En haluaisi nuhdella sinua, Amy», vastasi kreivi, »mutta etkö ole täällä vastoin nimenomaisia käskyjäni — ja eikö läsnäolosi täällä vaaranna sekä sinua että minua?»
»Niinkö, niinkö tosiaan?» Amy huudahti kiihkeästi; »miksi sitten olen täällä hetkeäkään kauemmin? Voi, jos tietäisit, mitkä pelot pakottivat minut jättämään Cumnorin linnan! Mutta en sano mitään itsestäni — vain sen, että jos olisi mahdollista toisin, en mieluusti palaisi sinne; kuitenkin, jos on kyseessä turvallisuutesi —»
»Harkitsemme jotain toista paikkaa, Amy», sanoi Leicester, »ja sinä menet johonkin pohjoisista linnoistani — uskon tämän olevan tarpeellista vain muutaman päivän ajan — Varneyn vaimon ominaisuudessa.»