»Ajatelkaa parempaa tilastanne, armollinen herra», virkkoi Varney — »koettakaamme keinoa, johon juuri äsken suostuitte. Jos vain saamme avioliittonne pysymään Elisabetilta salassa, voi kaikki käydä vielä hyvin. Minä lähden heti armollisen rouvan puheille. — Hän vihaa minua, koska hän aivan oikein epäilee minun innokkaasti Teidän Korkeutenne edessä vastustaneen niitä oikkuja, joita hän nimittää oikeuksikseen. Minä en välitä hänen ennakkoluuloistaan. — Hänen täytyy kuunnella minua, ja minä olen esittelevä hänelle niin päteviä syitä, jotka pakottavat mukautumaan olosuhteiden vaatimuksiin, etten lainkaan epäile tuovani hänen suostumustaan kaikkiin näiden vaatimusten mukaisiin toimenpiteisiin.»
»Ei, Varney», vastasi Leicester; »minä olen miettinyt, mitä on tehtävä, ja minä tahdon itse puhutella Amya.»
Nyt oli Varneyn vuoro tuntea omissa lihoissaan se kauhistus ja levottomuus, joihin hän oli ollut ottavinaan osaa vain isäntänsä puolesta. »Ei suinkaan Teidän Korkeutenne aijo itse tavata armollista rouvaa?»
»Se on vakava päätökseni», vastasi Leicester; »hanki minulle palvelijanviitta; minä kuljen vartijain ohi Sinun käskyläisenäsi. Sinähän pääset vapaasti hänen luokseen.»
»Mutta, armollinen herra —»
»Minä en kärsi mitään muttaa», kivahti Leicester; »niin sen pitää käymän, eikä toisin. Hunsdon nukkuu luullakseni Saintlowen tornissa. Me pääsemme näistä huoneista sinne salakäytävää pitkin, tarvitsematta pelätä ketään kohtaavamme. Ja mitä sitten, vaikka Hunsdonin tapaisinkin? Hän on enemmän ystäväni kuin vihamieheni ja kyllin typerä tomppeli uskoakseen kaikki mitä hänelle suinkin viitsii syöttää. Hanki viitta tänne heti paikalla.»
Varneyn ei auttanut muu kuin totteleminen. Muutamien minuuttien kuluttua oli Leicester kääriytynyt vaippaansa, vetäen lakin silmilleen ja seuraten Varneyta pitkin salakäytävää, joka oli yhteydessä Hunsdonin huoneuston kanssa, jossa heidän tuskin tarvitsi peljätä urkkijoita ja jossa oli niin pimeä, etteivät nämä kai olisi voineetkaan tyydyttää uteliaisuuttaan. He tulivat jälleen ihmisten ilmoille ovesta, jonka vartijaksi Hunsdon oli sotilasmaisen varovasti asettanut erään pohjanpuoleisen käskyläisensä; tämä päästi ritari Rikhard Varneyn ja hänen palvelijansa vastustelematta jatkamaan matkaansa, sanoen vain pohjoismurteellaan: »Tahtoosinpa, jotta Sinä saisit sen hullun frouan pysymähän siivommalla tuolla; sen voivootteleminen panoo niin ilkiästi mun pääluusnani, jotta mä paljo tärkiämpää seisoosin vaharis vaikka kuinka saakurinlaases lumipyrys kuin täs.»
He astuivat kiireesti sisään ja sulkivat oven perästään.
»Nyt, kelpo piru, jos Sinua on lainkaan olemassa», ajatteli Varney itsekseen, »auta nyt kerrankin uskollista liittolaistasi kuolemanhädässä, sillä veneeni on ajautunut kauheiden salakarien keskelle!»
Kreivitär Amy istui, tukka ja vaatteet epäjärjestyksessä, jonkunlaisella vuoteentapaisella, syvimmän masentumuksen perikuvana; oven avautuminen herätti hänet horroksistaan. Hän käännähti äkkiä ympäri ja huudahti, kiinnittäen katseensa Varneyhin: »Roisto! oletko taas tullut punomaan uusia konnamaisia juoniasi?»