»Se on liiankin totta, ritari Rikhard», sanoi Leicester, »muuta keinoa ei tosiaankaan ole. Minä olen kuullut häntä julkisesti mainittavan Sinun vaimoksesi, panematta vastaan. Hänen täytyy pitää sitä nimeä ja arvoa siksi kunnes hän on kaukana Kenilworthista.»
»Ja kauvan vielä jälkeenkin päin, luullakseni», vastasi Varney ja lisäsi sitten heti: »Sillä minun täytyy toivoa, että siihen menee vielä pitkä aika, — ennenkuin hän voi julkisesti kantaa Leicesterin kreivittären nimeä — jopa pelkään, ettei se saata turvallisesti tapahtua tämän kuningattaren koko elinaikana. Mutta Teidän Korkeutennehan asian parhaiten ymmärtää, Te kun yksin tiedätte, millaiset suhteenne ovat Elisabetiin.»
»Olet oikeassa, Varney», virkkoi Leicester; »minä olen tänä aamuna ollut sekä narri että konna; ja kun Elisabet saa kuulla onnettomasta avioliitostani, ei hän voi muuta kuin ajatella itseään kohdellun tuolla edeltäpäin harkitulla ylenkatseella, jota eivät naiset anna milloinkaan anteeksi. Me olemme olleet tänään aivan lähellä julkista riitaa; ja minä pelkään, että siihen sitä vielä kerran palataan.»
»Onko hänen vihansa sitten niin leppymätön?» kysyi Varney.
»Kaukana siitä», vastasi kreivi; »sillä ollen sen luontoinen ja siinä asemassa kuin hän on, on hän tänään ollut aivan liiankin alentuvainen ja antanut minulle monta tilaisuutta korjata, mitä minä hänen nähdäksensä olin mieleni kiivaudessa rikkonut.»
»Niin», virkkoi Varney, »italialaiset sanovatkin oikein: lemmenriidoissa on rakastava puoli aina taipuvaisempi ottamaan suuremman syyn niskoilleen. — Niin että, armollinen herra, jos tämä Teidän avioliittonne nyt vain saadaan pysymään salassa, ovat Teidän suhteenne Elisabetiin entisellään.»
Leicester huokasi ja oli hetken äänettömänä, ennenkuin vastasi.
»Varney, minä luulen Sinua täysin uskolliseksi ja luotettavaksi ja minä kerron Sinulle kaikki. Minun suhteeni häneen eivät ole entisellään. Minä olen puhunut Elisabetille — mikä hulluus minut siihen vei, en tiedä itsekään — asiasta, jota ei voi heittää sikseen loukkaamatta kaikkia naisellisia tunteita mitä syvimmin, mutta jota minä kuitenkaan en uskalla enkä voi jatkaa. Hän ei voi koskaan, koskaan antaa minulle anteeksi sitä, että minä olen saanut nuo inhimillisen intohimon ilmaukset hänessä hereille ja julki.»
»Meidän täytyy tehdä jotakin, armollinen herra», virkkoi Varney, »ja pian.»
»Ei ole mitään tehtävissä», vastasi Leicester toivottomana; »minä olen miehen kaltainen, joka on kauvan suurella työllä ja tuskalla kiivennyt vaarallista kallioseinää ja joka huomaa kulkunsa katkaistuksi ja peräytymisen mahdottomaksi juuri silloin, kun yksi ainoa rohkea harppaus enään eroittaisi hänet huipusta. Minä näen yläpuolellani korkeuden, jota en voi saavuttaa — allani kuilun, jonne minun täytyy romahtaa heti kun höltyvät käteni ja pyörtyvä pääni päästävät minut putoamaan nykyisestä epävakaisesta asemastani.»