»No, ole nyt siinä, enhän minä siitä Sinun latinastasi kuitenkaan mitään ymmärrä», kuiskasi Blount edelleen; »mutta siitä minä vain Jumalaa kiitän, ettei Tressilian ollut ulapalla tämän kamalan tuulispään raivotessa. Hän olisi tuskin kyennyt haaksirikkoa välttämään, hän kun osaa niin huonosti asetella purjeitaan hovipuuskausten mukaan.»
»Olisihan Sinun sopinut häntä neuvoa», virkkoi Raleigh.
»No, olenpa minä käyttänyt aikaani yhtä hyvin kuin Sinäkin, ritari
Walter», vastasi kunnon Blount. »Minä olen ritari yhtä hyvin kuin
Sinäkin, vieläpä aikaisempaa tekoa.»
»Jumala järkeäsi valistakoon», tokaisi Raleigh; »mutta haluaisinpa tosiaankin tietää, miten sen Tressilianin laita oikeastaan on. Hän jutteli minulle tänä aamuna, ettei hän lähde huoneestaan kahteentoista tuntiin tai niille main, koska häntä muka sitoo joku lupaus. Tuon rouvan mielipuolisuus, kun hän saa sen tietää, ei, niin pelkään, suinkaan paranna hänen tautiaan. Nyt on juuri täysikuu, ja ihmisten aivot kuohuvat silloin kuin hiiva. Mutta kuulehan! soitetaan ratsaille. Nouskaamme satulaan, Blount; meidän nuorten ritarien täytyy ansaita kannuksemme.»
XVII Luku.
— Rehellisyys,
Hyveistä jaloin! Älköön kenkään tieltäs
Suoralta väistykö; maa vaikka halkeis
Ja hornan kuiluin ikituhot uhkais,
Sittenkin vilpin kierot polut hylkää.
Douglas.
Vasta pitkän ja onnistuneen metsästysretken ja myöhään kestäneen aterian jälkeen, johon ryhdyttiin heti kuningattaren palattua linnaan, pääsi Leicester vihdoinkin kahdenkesken Varneyn kanssa; tältä hän kuuli nyt kaikki kreivittären paon yksityiskohdat sellaisina kuin ne oli esittänyt Foster, joka sen seurauksista levottomana oli itse kiiruhtanut Kenilworthiin uutisineen. Kun Varney kertomuksessaan erikoisesti vältti koskettelemasta niitä kreivittären terveyttä uhkaavia juomia, jotka juuri olivat ajaneet hänet niin epätoivoiseen tekoon, loukkautui Leicester suuresti siitä kevytmielisyydestä, millä hänen puolisonsa oli rikkonut hänen ankarat käskynsä ja pannut hänet siten alttiiksi Elisabetin vihastukselle, hän kun saattoi vain uskoa hänen toimineen siten yksinomaan mustasukkaisuudesta ja kärsimättömyydestä, saavuttaakseen sitä pikemmin arvolleen kuuluvan aseman ja kunnian.
»Minä olen antanut sille tuntemattoman devonshirelaisen aatelismiehen tyttärelle», sanoi hän, »Englannin ylpeimmän nimen. Minä olen tehnyt hänet aviovuoteeni ja mahtavuuteni osalliseksi. Minä pyydän häneltä hieman kärsivällisyyttä, ennenkuin hän lykkää veneensä suuruutensa täyttä vauhtia vilistävään virtaan, ja kuitenkin se sokaistu nainen uskaltaa ennemmin itsensä ja minut haaksirikkoon, ajaa minut tuhansien puuskien pyöritettäväksi ja tuhansien karien ja särkkien keskelle ja kietoo minut tuhansiin petoksiin, jotka häpäisevät minut omissa silmissänikin, kuin viipyisi vielä lyhyen ajan siinä huomaamattomassa asemassa, mihin hän oli syntynyt. — Hän on niin rakastettava, niin suloinen, niin hellä, niin uskollinen — ja kuitenkin puuttuu häneltä niin vakavassa asiassa varovaisuutta, jota odottaisi jo typerimmältäkin houkkiolta — se saa tosiaankin kärsivällisyyteni loppumaan.»
»Kyllä me siitä vielä kunnialla selviämme», lohdutti Varney, »kunhan vain saisimme armollisen rouvan tottelemaan ja esittämään osaa, jonka hetken olosuhteet tekevät välttämättömäksi.»