»Sillä lailla ne menettelevät kaikki hänen tilassaan olevat ihmiset, Teidän Majesteettinne luvalla puhuen», vastasi Varney; »he vihaavat sen puuskauksensa käsissä ollessaan enimmin juuri niitä, jotka ovat heille heidän parempina hetkinään rakkaimpia ja läheisimpiä.»
»Olemme jotakin sentapaista kuulleet ennenkin», sanoi Elisabet, »ja uskommekin sen kernaasti.»
»Suvaitsisiko Teidän Majesteettinne siis käskeä», pyysi Varney, »että minun onneton vaimoni jätettäisiin ystäväinsä hoidettavaksi?»
Leicester vavahti hieman, mutta sai ankaralla ponnistuksella liikutuksensa hillityksi, ja Elisabet vastasi terävästi: »Pidättepä Te nyt kiirettä, herra Varney; me haluamme ensin kuulla Mastersin, oman lääkärimme selvityksen hänen terveydestään ja mielentilastaan, ja sitten vasta päättää, mitä on edelleen tehtävä. Te saatte kuitenkin puhutella häntä, niin että jos teillä on joitakin aviollisia riitaisuuksia — sellaisia olemme kuulleet sattuvan rakastavienkin pariskuntien välillä — ratkaistavina, te voitte sopia ne keskenänne, häpäisemättä enää koko hoviamme ja meitä häiritsemättä.»
Varney kumarsi syvään eikä vastannut sanaakaan.
Elisabet katsahti jälleen Leicesteriin ja virkkoi niin alentuvasti kuin vain sydämellisin osanotto voi: »Epäsopu, sanoo eräs italialainen runoilija, löytää tiensä yhtähyvin rauhallisiin luostareihin kuin perheen pyhättöönkin; ja pelkäämmepä, etteivät meidän omat vartijamme eivätkä airueemme saa sitä pysymään poissa hovistammekaan. Herra Leicester, me loukkasimme Teitä ja meillä on syytä katsoa, että Te olette loukannut meitä. Me näyttelemme leijonan osaa ja annamme ensimäisenä anteeksi.»
Leicester kirkasti katsantonsa, jos se ponnistustakin kysyi, mutta hänen mielensä oli niin syvästi järkytetty, ett'ei sen rauha niin vain palannut. Hän puheli kuitenkin kaikkea, mikä sopi tilaisuuteen, ettei hänellä ollut onnea antaa anteeksi, koska henkilö, joka häntä kehoitti niin tekemään, ei voinut yleensä häntä lainkaan loukata.
Elisabet näytti tyytyvän tähän vastaukseen ja ilmoitti aamun huvitoimitusten voivan alkaa. Torvet räikkyivät — koirat haukkuivat — hevoset teutaroivat — mutta herrat ja naiset riensivät nyt alkaneeksi julistetulle metsästysretkelle aivan toisenlaisin tuntein kuin heidän sykähtävin sydämin kuullessaan ensimäisen herätystoitotuksen. Jokaisella otsalla väikkyi epäilys, pelko ja odotus, ja aavistelua ja vehkeilyä piili jokaisessa kuiskauksessa.
Blount suihkasi sopivan tilaisuuden tullen Raleighin korvaan: »Tämä myrsky tuli yhtä odottamatta kuin itävihuri Välimerellä.»
»Varium et mutabile» — vastasi Raleigh samaan tapaan.