Näin puhein vei hän vastustelemattoman, melkein tiedottoman Amyn mukanaan; hänen monet sodat nähnyt tukkansa ja pitkä harmaa partansa sekaantuivat kreivittären vaaleanruskeisiin kiharoihin, kun tämä nojasi päätänsä hänen vahvaan, vantteraan olkapäähänsä. Kuningatar seurasi häntä katseellaan — hän oli jo sillä itsehillinnällä, jonka täytyy välttämättä kuulua jokaisen hallitsijan avuihin, karkoittanut kasvoiltaan kaikki kiihtymyksen merkit ja näytti haluavan poistaa raivonpuuskauksensa pienimmätkin jäljet kaikkien niiden muistista, jotka olivat siinä ympärillä seisoneet. »Herra Hunsdon puhuu totta», huomautti hän, »hän on tosiaankin liian karkea hoitaja niin hennolle lapsoselle.»
»Herra Hunsdon», vahvisti Pyhän Asaphin tuomiorovasti, »tahtomatta lainkaan halventaa hänen jalompia ominaisuuksiaan, käyttää puheessaan leveätä vapautta ja sekoittaa siihen melkein liiaksikin julmia ja taika-uskoisia sadatteluja, jotka kuulostavat yhtä paljon pyhyydenhäväistykseltä kuin vanhalta paavilaisuudeltakin.»
»Se on hänen verensä vika, herra tuomiorovasti», vastasi kuningatar, käännähtäen puhuessaan kiivaasti arvoisaan kirkonmieheen päin; »ja Te saatte silloin moittia minuakin samasta synnistä. Boleynit ovat ikänsä kaiken olleet kuumaveristä ja suorapuheista sukua, kerkeämmin ilmoittaen selvän ajatuksensa kuin huolellisesti asetellen lauseitaan. Ja kautta kunniasanani — toivoakseni ei tässä puheenvahvistuksessa ole mitään synnillistä — epäilen minä, kylmenikö se paljoakaan sen kautta, että siihen sekoitettiin Tudorein verta.»
Näitä viimeisiä sanoja lausuessaan hymyili hän armollisesti ja katsahti salaa ja melkein huomaamatta Leicesterin kreiviin, jolle hän nyt alkoi uskoa puhuneensa liian kiivaasti ja räikeästi hetken perusteettoman epäilyksen nojalla.
Kuningattaren silmä ei tavannut kreiviä missään sovinnontarjoukselle suosiollisessa mielentilassa. Leicesterin oma katse oli myöhäistä, mutta sitä syvempää katumusta kuvastaen seurannut sitä surkuteltavaa olentoraukkaa, jonka Hunsdon oli juuri vienyt pois; nyt tuijotti se synkkänä maahan, mutta enemmän — niin ainakin Elisabetista näytti — ilmaisten miestä, joka on kärsinyt aiheettoman loukkauksen kuin ihmistä, joka on syyllisyydestään tietoinen. Kuningatar käänsi vihoissaan kasvonsa hänestä ja sanoi Varneylle: »Puhu, ritari Rikhard, ja selitä tämä arvoitus — Sinulla ainakin on vielä järkesi ja puhelahjasi tallella, vaikka me saammekin niitä turhaan etsiä muualta.»
Näin sanoessaan kimmahutti hän vielä toisen vihastuneen katseen
Leicesteriin, ja ovela Varney kiiruhti latelemaan juttuansa.
»Teidän Majesteettinne läpitunkeva silmä», alkoi hän, »on jo huomannut rakkaan puolisoni kauhistavan sairauden, sairauden, jota, niin onnettomia seurauksia kuin siitä nyt on ollutkin, en halunnut mainittavaksi hänen lääkärinsä todistuksessa, koettaen siten salata sellaista, mikä nyt on tullut ilmi sitä suuremmaksi häpeäkseni.»
»Hän on siis tosiaankin mielenhäiriössä?» kysyi kuningatar — »oikeastaan emme sitä epäilleetkään — koko hänen käyttäytymisensä sitä todistaa. Minä tapasin hänet tylsänä seisomasta tuon luolan nurkasta; ja jokaisen sanan, minkä hän puhui — minun täytyi kiskoa ne hänestä ikäänkuin kidutuskoneilla — peruutti hän samassa ja väitti valheeksi. Mutta miten pääsi hän tänne? Miksi ette pidä häntä paremmassa tallessa?»
»Armollinen Valtijattareni», vastasi Varney, »se kunnianarvoisa henkilö, jonka huostaan minä hänet jätin, herra Anton Foster, saapui juuri äsken tänne, kuljettuaan niin nopeasti kuin mies ja hevonen suinkin pääsevät, kertomaan minulle hänen paostaan, joka oli suunniteltu ja suoritettu kaikella sitä sairautta poteville ominaisella oveluudella. Hän on valmis kuulusteltavaksi.»
»Jättäkäämme se toiseen kertaan», sanoi kuningatar. »Mutta, ritari
Rikhard, me emme suinkaan kadehdi Teidän koti-onneanne; Teidän
rouvannehan herjasi Teitä mitä katkerimmin ja oli vähällä pyörtyä
Teidät nähdessään.»