»Vaimo!» huusi Elisabet, »minä tahdon tietää, kuka Sinut on tähän viekoitellut; tai minun vihani — ja kuningasten viha on suitseva tuli — on polttava ja syövä Sinut kuin rikkaruohon hehkuvassa pätsissä.»
Kun kuningatar lausui tämän uhkauksen, huusi Leicesterin parempi enkeli hänen ylpeyttään avuksi ja osoitti hänen tekevän maailman halpamaisimman, hänet iki-ajoiksi häpeällä tahraavan työn, jos hän nyt alentuisi asettumaan vaimonsa jalomielisen uhrautumisen suojaan ja jättäisi hänet sitten hyvyytensä palkaksi kuningattaren raivon esineeksi. Hän kohotti jo päätänsä kunnian miehen arvokkuudella, tunnustaakseen avioliittonsa ja julistautuakseen kreivittärensä suojelijaksi, kun Varney, joka oli ilmeisesti syntynyt isäntänsä pahaksi hengeksi, syöksyi paikalle, kasvot ja koko ulko-asu mitä suurimman hämmennyksen vallassa.
»Mitä tarkoittaa tämä julkea tungettelu?» kysyi Elisabet tiukasti.
Ikäänkuin äärimäisen surun ja levottomuuden murtamana heittäytyi Varney hänen jalkoihinsa ja huudahti: »Antakaa anteeksi, armollinen Valtijattareni, antakaa anteeksi! — tai kääntäkää ainakin vihastuneen oikeutenne kosto minuun, sillä minä sen ansaitsen; mutta säästäkää jaloa, ylevää, viatonta herraani ja käskijääni!»
Amy, joka oli yhä vielä polvillaan, hypähti ylös nähdessään miehen, jonka lähellä ei hän saanut inholtaan olluksi, ja oli juuri pakenemaisillaan Leicesterin turviin, kun hänet yht'äkkiä pysäytti se epävarma ja arka ilme, joka oli jälleen lennähtänyt hänen kasvoilleen heti kun hänen uskottunsa esiintyminen näytti kääntävän kohtauksen uudelle uralle; hän peräytyi, kiljahti heikosti ja rukoili hänen majesteettiaan lähettämään hänet linnan syvimpään vankiluolaan — kohtelemaan häntä rikoksellisista pahimpana — »mutta päästäkää vain minut näkemästä ja kuulemasta sellaista», huudahti hän, »joka ryöstää minulta senkin vähän järjen, mikä minulla vielä on jäljellä — näkemästä tuota inhoittavinta, julkeinta konnaa!»
»Ja miksi, rakas lapseni?» kysyi kuningatar, saaden uuden ajatuksen; »mitä on Sinulle tehnyt tämä petollinen ritari, sillä sellaiseksihan häntä väität?»
»Oh, pahempaa kuin suru, armollinen Kuningatar, ja pahempaa kuin vääryys on hän minulle tehnyt — hän on kylvänyt epäsopua sinne, missä pitäisi pyhimmän rauhan vallitseman. Minä tulen hulluksi, jos minun täytyy katsella häntä kauvemmin!»
»Jumala nähköön, Sinähän olet jo luullakseni järjiltäsi», vastasi kuningatar. — »Hyvä Hunsdon, ota tämä nuori hätääntynyt naisraukka huostaasi ja toimita hänet varmaan ja hyvään suojaan siksi kunnes me jälleen tarvitsemme häntä.»
Pari, kolme hovinaista, joko sitten säälien niin omituista olentoa tai jostakin muusta syystä, tarjoutui pitämään hänestä huolta; mutta kuningatar vastasi yksikantaan: »Hyvät rouvat, luvallanne, ei. — Teillä on kaikilla, kiittäkää siitä Jumalaa, tarkat korvat ja kerkeä kieli — sukulaisellamme Hunsdonilla on mitä kuuroimmat korvat ja kieli hieman karkea, mutta hitaista hitain. — Hunsdon, katso, ettei kukaan pääse puhelemaan hänen kanssaan.»
»Pyhän Neitsyen nimessä!» sanoi Hunsdon, tukien voimakkaalla käsivarrellaan menehtynyttä, taintuvaa Amya, »hän on suloinen lapsi; ja vaikka Teidän Majesteettinne antoikin hänelle karkean hoitajan, niin osaa se hoitaja olla ainakin ystävällinen ja lempeä. Hän on minun luonani yhtä hyvässä turvassa kuin omatkin tyttärenheiskaleeni.»