»Leicester», huusi kuningatar raivosta vapisevalla äänellä, »jos minä vain voisin uskoa, että Sinä olet sillä halpamaisella ja kiittämättömällä tavalla pettänyt minua, kuin tuo Sinun tavaton pelästyksesi näyttää osoittavan — minua — hallitsijatartasi — luottavaa, liiankin puolueellista kuningatartasi — niin kautta kaiken pyhän, kavala kreivi, tuo Sinun pääsi istuisi yhtä höllässä kuin ikinä isäsi pää!»
Leicesterillä ei ollut tukenaan viattomuutensa tietoisuutta, mutta ylpeys piti häntä vielä pystyssä. Hän — kohotti hitaasti otsansa ja kasvonsa, jotka olivat mustat ja paisuneet raivoisasta mielenkuohusta ja vastasi vain: »Pääni voi pudota vain valtakunnan ylimmän tuomio-istuimen päätöksestä — siihen minä asiani vetoan, enkä ruhtinattareen, joka tuolla tavalla palkitsee uskollisen palvelukseni!»
»Kuinka! hyvät herrat», virkkoi Elisabet, ympärilleen katsahtaen, »meitä nähdäksemme uhmataan — uhmataan linnassa, jonka itse olemme lahjoittaneet tälle korskealle miehelle! — Herra Shrewsbury, Te olette Englannin marsalkka, vangitkaa hänet valtiorikoksesta!»
»Ketä Teidän Majesteettinne suvaitsee tarkoittaa?» kysyi Shrewsbury kovin hämmästyneenä, sillä hän oli juuri sillä hetkellä saapunut paikalle.
»Ketäpä muuta kuin tätä petturia Dudleyta, Leicesterin kreiviä! — Hunsdon-serkku, käske vartijasi aseisiin ja ota hänet heti paikalla hoimiisi. — Kuuletko, tomppeli, pidä kiirettä!»
Hunsdon, karkea, vanha ylimys, joka sukulaisuutensa takia Boleynien kanssa oli tottunut kohtelemaan kuningatarta vapaammin kuin kukaan muu olisi uskaltanut, vastasi hätkähtämättä: »Ja kuitenkin voi käydä niin, että Teidän Majesteettinne lähettää minut Toweriin liiasta hätiköimisestä. Minä pyydän Teitä malttamaan mielenne.»
»Malttamaan mieleni — Jumala nähköön!» huudahti kuningatar — »älä puhu siitä minulle — Sinähän et tiedä, mihinkä hän on vikapää!»
Amy, joka oli sillä välin saanut tajuntansa johonkin määrin takaisin ja joka näki puolisoansa uhkaavan hänen mielestään tuhoisimman vaaran raivostuneen, loukkaantuneen hallitsijattaren puolelta, unohti heti omat kärsimyksensä (ah! kuinka moni nainen onkaan tehnyt samoin!) ja oman vaaransa hänen takiansa peljätessään ja heittäytyi kuningattaren jalkojen juureen, syleili hänen polviansa ja huudahti: »Hän on syytön, armollinen Valtijatar — hän on syytön — kukaan ei voi syyttää mistään jaloa Leicesteriä!»
»Mitä nyt, houkkio!» virkkoi kuningatar, »etkö Sinä äsken itse sanonut
Leicesterin kreivin tietävän koko juttuasi?»
»Sanoinko minä niin?» vastasi onneton Amy, hyljäten kaiken puheittensa puolustelemisen ja unohtaen kokonaan itsensä. — »Oi, jos minä niin sanoin, niin minä ilkeästi valehtelin. Tuomitkoon Jumala minua niinkuin minä nyt uskon, ettei hänellä ole ollut pienintä ajatustakaan, joka olisi pyytänyt minua vahingoittaa!»