»Antakaa anteeksi — antakaa anteeksi — kaikkein armollisin Ruhtinatar!» rukoili Amy, uudelleen laskeutuen toiselle polvelleen, sillä hän oli jo välillä noussut ylös.
»Mitä minä Sinulle anteeksi antaisin, typerä tyttö?» vastasi Elisabet; »senkö, että olet isäsi tytär? Sinä olet hullu, varmasti. Minunpa täytyy nähdäkseni kiskoa koko juttu Sinusta tuumakaupalla — Sinä petit vanhan, kunnianarvoisan isäsi — katseesi tunnustaa sen — Sinä petit herra Tressilianin — punastumisesi myöntää sen — ja Sinä menit naimisiin sen samaisen Varneyn kanssa?»
Amy hypähti pystyyn ja keskeytti kiihkeästi kuningattaren: »Ei, armollinen Kuningatar, ei — niin totta kuin Jumala meitä kaikkia tuomitsee, en minä ole se saastainen olento, joksi Te minut tahtoisitte tehdä! Minä en ole sen inhoittavan orjan — sen kavalan konnan vaimo! Minä en ole Varneyn vaimo! Mieluummin olisin minä kuoleman morsian!»
Kuningatar, joka nyt vuorostaan hämmästyi Amyn kiihkeyttä, seisoi vaijeten hetken aikaa ja vastasi sitten: »No sitten Jumala meitä armahtakoon, vaimo! — Minä huomaan kyllä Sinun osaavan puhua aika nopeaan, kun aihe Sinua miellyttää. Ei, mutta kerroppas nyt minulle, vaimo», jatkoi hän, sillä hänen uteliaisuuteensa liittyi nyt hämärästi aavistava epäilys siitä, että häntä oli jollakin tavoin petetty — »kerro minulle, vaimo — sillä kautta Jumalan päivän, minä tahdon tietää kaikki — kenen vaimo tai kenen rakastajatar Sinä olet? — Puhu suoraan ja puhu pian. — Parempi Sinun olisi leikkiä naarasleijonan kuin Elisabetin kanssa.»
Tähän umpikujaan ajettuna ja vastustamattoman voiman laahaamana kuilun partaalle, jonka hän kyllä näki, mutta jota hän ei voinut kaartaa — kun kiivastuneen kuningattaren tiukat sanat ja uhkaavat eleet eivät suoneet hänelle hetkenkään miettimisaikaa, änkytti Amy vihdoinkin epätoivoissaan: »Leicesterin kreivi tietää kaikki.»
»Leicesterin kreivi!» huudahti Elisabet rajattomasti hämmästyneenä. — »Leicesterin kreivi!» toisti hän kipinöivän suuttumuksen vallassa. — »Vaimo, Sinulle on tätä neuvottu — Sinä valehtelet hänestä — hän ei katsahdakaan sellaisiin kuin Sinä. Sinut on palkattu häpäisemään Englannin jalointa ylimystä ja uskollisinta ritaria! Mutta vaikka hän olisi luottamuksemme oikea käsi tai vieläkin kallisarvoisempi meille, Sinä olet saava asiasi tutkituksi ja hänen läsnäollessaan. Tule mukaani — tule heti paikalla mukaani!»
Kun Amy peräytyi kauhistuneena, minkä kiihtynyt kuningatar selitti tietoisen syyllisyyden merkiksi, työksähti Elisabet hänen luokseen, tarttui hänen käsivarteensa ja riensi nopein, kiiruhtavin askelin ulos luolasta pitkin huvikentän pääkäytävää, laahaten mukanaan ylenmäärin pelästynyttä kreivitärtä, jota hän yhä piteli käsivarresta ja joka sai ponnistaa kaikki voimansa pysyäkseen raivostuneen kuningattaren rinnalla.
Leicester oli sillä hetkellä loistavan, lehtokujan päähän pylväskäytävään eli kaarikatokseen kokoontuneen herra- ja naisjoukon keskuksena. Seurue oli asettunut tähän paikkaan odottamaan hänen majesteettinsa käskyjä metsästysretken alkamisesta, ja saattaa kuvitella kaikkien heidän hämmästystään, kun he näkivät Elisabetin unohtaneen tavallisen arvokkaan juhlallisen astuntansa ja lähestyvän heitä niin nopeasti, että hän oli heidän keskellään ennenkuin he aavistivatkaan, ja kun he sitten huomasivat pelästyen ja oudoksuen, että hänen kasvoiltaan paistoi kiihtymyksen ja vihastuksen tuli, että hänen tukkansa oli päässyt piteistään ankarassa liikunnassa ja että hänen silmänsä säkenöivät niinkuin ne säkenöivät Henrik VIII:n hengen kohotessa korkeimmilleen hänen tyttäressään. Eikä heidän kummastuksensa suinkaan vähentynyt, kun he näkivät kuningattaren voimakkaasti pitelevän toisella kädellään kalpeata, menehtynyttä, puolikuollutta, mutta siitä huolimatta yhä vielä viehättävää naisolentoa, samassa toisella viitatessaan väistymään naisia ja herroja, jotka tunkeutuivat hänen ympärilleen, luullen hänen äkkiä tulleen sairaaksi. »Missä on Leicesterin kreivi?» kysyi hän äänellä, joka vavahutti kaikkia lähellä seisovia hovikoita. — »Astukaa esiin, herra Leicester!»
Jos keskellä kauneinta kesäpäivää, jolloin kaikki on vain valoa ja hymyä, salama iskisi kirkkaalta sinitaivaalta ja halkaisisi maan jonkun huolettoman vaeltajan jalkojen juuresta, ei hän voisi silmätä sitä suitsuavaa kuilua, joka niin odottamatta avasi ammottavan kitansa hänen eteensä, puoliksikaan niin pelästyneenä ja kauhistuneena kuin Leicester nyt tarkasteli hänelle niin äkkiä tarjoutuvaa näkyä. Hän oli juuri kuunnellut valtioviisaasti kiellellen ja ymmärtämättömyyttä teeskennellen hovimiesten puoliksi lausuttuja, puoliksi viittailtuja onnitteluja kuningattaren suosion johdosta, joka ilmeisesti oli noussut korkeimpaan huippuunsa tämänaamuisen keskustelun aikana ja jonka perustalla useimmat heistä ennustelivat hänen piankin kohoavan heidän vertaisestaan heidän käskijäkseen. Ja nyt, kun se hillitty, mutta ylpeä hymy, jolla hän oli torjunut heidän vihjailujaan, vielä väreili hänen poskellaan, syöksähti kuningatar piirin keskelle ylen määrin kiihtyneenä ja raivostuneena, kannattaen toisella kädellään ja nähtävästi ilman suurempaa ponnistusta hänen menehtyvää, kalpeaa ja maahan vajoavaa puolisoansa ja toisen kätensä sormella osoittaen hänen riutuneita, puolikuolleita kasvojaan, ja kysyen äänellä, joka kajahti pelästyneen valtiomiehen korvissa kuin viimeinen kauhistava, ruumista ja sielua tuomioistuimen eteen vaativa pasuunainpuhallus: »Tunnetko Sinä tätä naista?»
Ja niinkuin tämän tuomiotorven toitottaessa syntinen rukoilee vuoria lankeamaan päällensä ja peittämään hänet, niin toivoi Leicesterkin sisimmässään sen uljaan kaarikatoksen, jonka hän oli ylpeyksissään rakentanut, repeävän lujista liitoksistaan ja hautaavan heidät kaikki raunioihinsa. Mutta iskostetut kivet, kaaret ja pylväät kestivät paikoillaan; ja niiden ylpeä isäntä itse polvistui Elisabetin eteen kuin olisi joku raskas paino taivuttanut hänet maahan ja kumarsi niin syvään, että hänen otsansa kosketti niitä marmoripaasia, joilla hän seisoi.