»Jumala olkoon kiitetty valaistuksesta, jonka hän on minulle antanut, valaistuksesta niin täydellisestä, niin paljastavasta, ettei koko Englannissa ole ainuttakaan ihmistä, joka sanoisi menettelyäni malttamattomaksi tai kostoani epä-oikeutetuksi. — Ja kuitenkin, Varney, niin nuori, niin kaunis, niin kiehtova, ja niin petollinen! Siitäpä hänen vihansa Sinua, uskollista, suosittua palvelijaani kohtaan, koska Sinä vastustit hänen suunnitelmiaan ja saatoit hänen rakastajansa hengen vaaraan!»
»Minä en ole koskaan antanut hänelle muuta suuttumuksen syytä, armollinen herra», vastasi Varney; »mutta hän tiesi, että minun neuvoni aivan empimättä vähensivät hänen vaikutusvaltaansa Teidän Korkeuteenne, ja että minä aina olin ja olen aina ollut valmis panemaan henkeni alttiiksi Teidän vihollisianne vastaan taistellessani.»
»Se on liiankin, liiankin ilmeistä», virkkoi Leicester; »ja sittenkin, kuinka arvokkaan ja ylevän näköinen hän olikaan rukoillessaan minua uskomaan pääni kuningattaren laupeuden varaan pikemmin kuin kantamaan petoksen kaapua hetkeäkään kauvemmin! Minusta tuntuu aivan siltä, kuin ei itse totuuden enkelikään tapaisi sen jalompia, ylevämpiä ja kauniimpia sanoja! Onko se mahdollista, Varney? — Voiko vilppi niin rohkeasti käyttää totuuden kieltä? — Voiko saastaisuus niin helposti verhoutua puhtauden pukuun? — Varney, Sinä olet ollut palvelijanani lapsesta saakka — minä olen Sinut korkealle kohottanut — minä voin kohottaa Sinut korkeammalle. Ajattele, ajattele puolestani! Sinun järkesi on aina ollut terävä ja tarkka — Eiköhän hän voisi olla viaton? todista hänet viattomaksi, ja kaikki, mitä minä olen tähän asti tehnyt hyväksesi, ei ole oleva mitään — ei mitään sitten saamaasi palkintoon verrattuna!»
Äärimäinen tuska, jonka kiduttamana kreivi puhui, vaikutti jonkun verran paatuneeseen Varneyhinkin, joka kesken omien katalain ja kunnianhimoisten sala-aikeidensakin rakasti isäntäänsä sikäli kuin sellainen konna saattoi yleensä mitään rakastaa; mutta hän lohdutti itseään ja masensi itsesoimauksensa sillä ajatuksella, että vaikka hän nyt pakottikin kreivin kärsimään äkillistä, ohimenevää tuskaa, niin tapahtui se tarkoituksessa tasoittaa hänen tietänsä valta-istuimelle, jolle, jos tämä avioliitto kuoleman kautta tai muuten purkautuisi, Elisabet hänen nähdäkseen mielellään korottaisi hänen isäntänsä. Hän pysyi siis pirullisessa juonessaan; ja hetken mietittyään vastasi hän kreivin levottomiin kyselyihin surumielisellä katseella, ikäänkuin olisi hän turhaan koettanut keksiä jotakin puolustusta kreivittärelle; sitten kohotti hän äkkiä päänsä ja sanoi, äänessään toivova kaiku, joka heti paikalla loihti vastaavan ilmeen kreivinkin kasvoille: »Mutta miksi olisi hän antautunut vaaraan tulemalla tänne, jos hän olisi ollut syyllinen? — Miksei hän pikemminkin paennut isänsä luo tai muualle? — vaikka siihen on sentään voinut vaikuttaa hänen halunsa tulla tunnustetuksi Leicesterin kreivittäreksi.»
»Totta, totta, totta!» huudahti Leicester, lyhyen toivonvälähdyksen väistyessä hänen tunteittensa ja sanojensa tavattoman katkeruuden tieltä; »Sinä et kykene käsittämään naisellisen oveluuden syvyyttä, Varney. Minä ymmärrän kaikki. Hän ei tahtonut luopua sen typerän aisankannattajan tiluksista, rikkauksista ja arvonimestä, joka oli hänet nainut. Niin, ja jos minä olisin hulluuksissani nostanut kapinan tai jos vihastunut kuningatar olisi ottanut pääni, kuten hän tänä aamuna uhkasi, ei se runsas lesken eläke, jonka laki olisi määrännyt Leicesterin kreivittärelle, olisi ollut lainkaan pois tieltä tuolle kerjäläismäiselle Tressilianille. Hyväpä hänen olikin yllyttää minua antautumaan vaaraan, joka kaikissa tapauksissa saattoi päättyä vain hänen hyödykseen. — Älä puhu hänen puolestaan, Varney! Minä tahdon nähdä hänen vertansa!»
»Armollinen herra», vastasi Varney, »Teidän tuskanne hurjuus purkautuu
Teidän hurjiin sanoihinne.»
»Minä kiellän, älä puhu hänen puolestaan!» jatkoi Leicester; »hän on häväissyt minut — hän olisi murhannut minut — kaikki siteet ovat väliltämme katkenneet. Hän on kuoleva petturin ja avionrikkojan kuoleman, sillä sen on hän hyvin ansainnut niin Jumalan kuin ihmistenkin lakien mukaan! Ja — mikä tämä lipas on», lisäsi hän, »jonka muuan poika juuri äsken työnsi käteeni, pyytäen minua toimittamaan sen Tressilianille, koskei hän itse päässyt viemään sitä kreivittärelle? Taivaan nimessä! hänen sanansa kummastuttivat minua jo silloin, vaikka muut ajatukset karkoittivat ne mielestäni; mutta nyt palaavat ne muistiin kaksinkertaisin voimin. — Se on hänen jalokivilippaansa! — Avaa se, Varney; kangota saranat irti tikarillasi.»
»Kerran ei hän huolinut tikarini avusta», ajatteli Varney vetäessään asetta tupesta, »leikatakseen kirjeen nauhaa, mutta nyt suorittaa se paljoa merkitsevämmän tehtävän hänen kohtalonsa määräämiseksi.»
Näin mietiskellen ja käyttäen kolmikulmaista tikarinkärkeä kiilana, mursi hän lippaan heikot hopeasaranat. Tuskin näki kreivi niiden särkyvän, kun hän sieppasi lippaan ritari Rikhardin käsistä, kiskaisi kannen pois, kahmaisi sen välkähtelevän sisällön kouraansa ja paiskasi jalokivet pitkin lattiaa vihansa vimmassa, kuumeisesti etsiessään sieltä kirjettä tai edes paperilappua, joka tekisi hänen viattoman kreivittärensä luulotellun rikoksen vieläkin ilmeisemmäksi. Sitten polki hän raivoissaan jalokiviä ja huusi: »Näin muserran minä nämä viheliäiset leikkikalut, joiden takia Sinä olet myynyt itsesi, ruumiisi ja sielusi, määrännyt itsesi varhaiseen ja pikaiseen kuolemaan ja minut ikuiseen kurjuuteen ja ikuisiin omantunnontuskiin! — Älä puhu minulle anteeksi-annosta, Varney! — Hän on tuomittu!»
Ja hän lähti huoneesta ja syöksyi viereiseen kammioon, jonka oven hän lukkosi ja telkesi lujasti.