Varney katseli hänen jälkeensä, ja hieman inhimillisempi tunne näytti estävän tavallista ivahymyä vääntymästä hänen suupieliinsä. »Minua surettaa hänen heikkoutensa», ajatteli hän, »mutta rakkaus on tehnyt hänestä lapsen. Hän viskelee ja polkee näitä kallisarvoisia leluja — yhtä raivoisasti repisi hän kappaleiksi sen kaikkein hauraimman lelun, johon hän oli ennen niin hullaantunut. Mutta tämäkin mieliteko unohtuu, kun sen esinettä ei ole enää näkyvillä. Niin, hänellä ei ole silmää arvostaa esineitä ja ihmisiä niiden ansion mukaisesti, mutta sen lahjan on luonto antanut Varneylle. Kun Leicester kerran kohoaa hallitsijaksi, muistaa hän yhtä vähän niitä intohimonpuuskia, joiden avulla hän pääsi tuohon kuninkaalliseen satamaan, kuin ikinä laituriin laskenut merimies muistelee kestetyn matkan vaaroja. Mutta nämä juoruavat korut eivät saa jäädä tähän — niistä tulisi melkein liian runsas saalis huonetta siivoaville akoille.»
Parhaillaan keräillessään ja sovitellessaan niitä erääseen pöydän salalaatikkoon, joka oli sattumalta jäänyt lukkoamatta, näki Varney Leicesterin kammion oven avautuvan, verhojen siirtyvän syrjään ja kreivin kasvojen ilmestyvän niiden välistä, mutta silmät niin kuolleina ja huulet ja posket niin verettöminä ja kalpeina, että hän säikähti tätä äkkinäistä muutosta. Mutta heti kun hänen katseensa kohtasi kreivin katseen, veti tämä päänsä takaisin ja sulki kammion oven. Tämän tempun uudisti Leicester kahdesti, sanaakaan sanomatta, niin että Varney alkoi pelätä hänen sielullisten tuskiensa jollakin tavoin sekoittaneen hänen järkensä. Kolmannella kerralla hän kuitenkin nyökäytti päätänsä, ja Varney totteli tätä kutsua. Astuttuaan kammioon huomasi hän pian, ettei hänen isäntänsä hämmennys johtunut suinkaan hulluudesta, vaan hänen hirvittävästä, useiden vastakkaisten intohimojen ahdistamasta aikomuksestaan. He neuvottelivat innokkaasti kokonaisen tunnin, minkä jälkeen Leicesterin kreivi pukeutui uskomattomin ponnistuksin ja lähti tervehtämään kuninkaallista vierastaan.
XIX Luku.
Ilomme veit ja rikoit hauskan seuran
Mit' ihmeyttävimmällä häiriöllä.
Macbeth.
Jälkeenpäin muistui monen mieleen, että tämän tapausrikkaan päivän loppupuolelle sattuneiden pitojen ja juhlallisuuksien aikana oli Leicesterin ja Varneyn käytös kokonaan erilainen entisestään. Ritari Rikhard Varneyta oli pidetty pikemminkin neuvokkaana toimen miehenä kuin huvitusten harrastajana. Toiminta, joko sitten sotilaan tai muun, näytti aina olleen hänen oikea alansa; ja juhlissa ja hauskutuksissa, vaikka hän oivallisesti ymmärsikin niitä järjestää ja ohjata, oli hänen oma osansa pelkän katselijan; tai jos hän sukkeluuttansa osoittikin, teki hän sen karkealla, ivallisella ja pisteliäällä tavalla, aivan niinkuin olisi hän pilkannut koko esitystä ja vieraita, vilpittömästi yhtymättä yhteiseen iloon.
Mutta sinä päivänä näytti hänen luonteensa muuttuneen. Hän haki nuorempain hovimiesten ja hovinaisten seuraa ja tuntui sillä hetkellä uhkuvan sellaista hilpeyttä ja mielenkeveyttä, että hänestä tuli vaarallinen kilpailija vallattomimmillekin. Jotka olivat pitäneet häntä vakavampien ja kunnianhimoisempien pyrkimysten miehenä, katkerana ivailijana ja niiden armottomana pilkkaajana, jotka ottavat elämän sellaisena kuin se tulee ja sieppaavat osansa jokaisesta hauskuudesta, minkä se tarjoaa, huomasivat nyt hämmästyen, että hänen sukkeluuksiensa kärki saattoi olla yhtä säälivästi peitetty, hänen naurunsa yhtä raikas ja hänen otsansa yhtä pilvetön kuin konsanaan heidän. Millä pirullisen ulkokultaisuuden keinoilla hän saattoi vetää tämän iloisuuden hunnun mitä ilkeimmän inhimillisen sydämen mustien ajatusten verhoksi, sen seikan täytyy jäädä käsittämättömäksi kaikille muille paitsi hänen vertaisilleen ja kaltaisilleen, mikäli sellaisia on koskaan ollut olemassa; mutta hänen luonteensa voima ja lahjat olivat erinomaisemmat tavallista, ja onnettomuudeksi oli nämä lahjat kaikessa kehityksessään asetettu kaikkein kauhistuttavimpien aikeiden palvelukseen.
Leicesterin laita oli kokonaan toinen. Miten tottunut hän yleensä olikin näyttelemään täydellisen hovimiehen osaa ja esiintymään aina iloisena, kohteliaana ja vapaana kaikesta muusta surusta kuin hetken hauskuuden lisäämisestä, vaikka hänen rinnassaan riehuivatkin tyydyttämättömän kunnianhimon, kateuden ja vihan tuskat, niin oli hänen sydämensä nyt kuitenkin saanut paljoa peljättävämmän vieraan, jonka repimistä ja raastamista ja kalvamista ja nakertamista hän ei voinut salata eikä vaimentaa; ja sinä olisit voinut lukea hänen kiinteettömästä silmästään ja hänen kasvojensa hämmentyneestä ilmeestä, että hänen ajatuksensa harhailivat kaukana niistä tapauksista, joissa hän pakottautui olemaan osallisena. Hän katseli, liikkui ja puhui ikäänkuin herkeämättömästi ponnistellen, ja hänen tahtonsa näytti jossakin määrin menettäneen nopeata vaikutusvoimaansa siihen terävään älyyn ja siihen kauniiseen ruumiiseen, joita se hallitsi. Hänen tekonsa ja eleensä eivät tuntuneet olevan yksinkertaisia tahdon ilmauksia, vaan ikäänkuin itsetoimivan koneen liikkeinä odottavan jonkun sisäisen laitteen töytäyksiä, ennenkuin ne saattoivat tapahtua; ja hänen sanansa putoilivat yksitellen, katkonaisina, ikäänkuin olisi hänen ollut ensin pakko tarkoin ajatella, mitä sanoisi ja sitten miten sanoisi, ja ikäänkuin pääsisi hän vain hellittämättömästi huomiotaan jännittäen lauseensa loppuun, unohtamatta enemmän yhtä kuin toistakaan.
Tämän hajamielisyyden omituiset ilmiöt, jotka näkyivät niin selvästi Englannin täydellisimmän hovimiehen koko käytöksessä ja puheessa, että hänen lähelleen osunut alhaisin ja typerin palvelijakaan ei saattanut olla niitä huomaamatta, eivät voineet myös välttää sen ajan älykkäimmän ruhtinattaren silmää. Ja ilman vähintäkään epäilystä olisi tämä hänen väliin huolimaton, väliin säännötön esiintymisensä nostanut Leicesterin kreiviä vastaan Elisabetin ankaran suuttumuksen, ellei kuningatar olisi otaksunut sen vihastuksen pelon, josta hän oli niin kiivaasti hänelle puhunut tänä aamuna, yhä vielä hämmentävän hänen suosikkinsa ajatuksia ja kaikista hänen vastaponnistuksistaan huolimatta hävittävän hänen tavallisen, miellyttävän ilmeensä ja hänen keskustelunsa hilpeän sulon. Kun tämä naisellista turhamaisuutta niin suuresti mairitteleva otaksuma oli kerran päässyt valtaan hänen mielessään, selitti se täydellisesti ja tyydyttävästi kaikki Leicesterin kreivin lukuisat virheet ja hairahdukset; ja häntä ympäröivä tarkkaavainen seurue pani hämmästyen merkille, että kuningatar, raivostumatta hänen alituisesta huolimattomuudestaan ja kaiken tavallisen huomaavaisuudenkin puutteestaan (vaikka nämä olivatkin kohtia, joiden suhteen Elisabet yleensä oli tavattoman ankara) päinvastoin koetti hankkia hänelle aikaa ja tilaisuutta tyyntymiseen ja suvaitsi häntä siinä avustaakin suopeudella ja hyväntahtoisuudella, jotka näyttivät kokonaan olevan ristiriidassa hänen tunnetun luonteensa kanssa. Selvää kuitenkin oli, ettei tämä voinut kestää enää kovin kauvan ja että Elisabetin täytyi lopultakin keksiä toinen ja epäsuosiollisempi selitys Leicesterin säädyttömälle käytökselle, kun Varney tuli pyytämään kreiviä puheilleen toiseen huoneeseen.
Kun tämä pyyntö oli hänelle toistettu kaksi kertaa, nousi hän vihdoin ja oli juuri ikäänkuin vaistomaisesti lähtemäisillään — kun hän pysähtyikin, kääntyi ympäri ja anoi kuningattarelta lupaa poistua hetkiseksi erinäisten sangen kiireellisten ja tärkeiden asiain takia.