»Menkää, herra kreivi», sanoi kuningatar; »me uskomme kyllä, että meidän oleskelumme täällä saattaa synnyttää äkillisiä ja odottamattomia sattumuksia, joista on viipymättä huolehtiminen. Mutta kuitenkin, herra kreivi, jos Te tahdotte meidän pitävän itseämme Teidän mieluisana ja kunnioitettuna vieraananne, toivoisimme me Teidän ajattelevan vähemmän meidän komeata kestitsemistämme ja ilahuttavan meitä ystävällisemmällä ja kohteliaammalla käytöksellä kuin mihin tänään olemme saaneet tyytyä; sillä tuli sitten vieraaksi ruhtinas tai talonpoika, isännän sydämellinen kohtelu on aina kestityksen paras osa. Menkää, herra kreivi; ja me toivomme Teidän palaavan silein otsin ja kirkkain, kevein ajatuksin, sillä niitä ovat ystävänne tottuneet Teiltä odottamaan.»
Leicester vain kumarsi syvään vastaukseksi tähän nuhdesaarnaan ja poistui. Huoneen ovella tapasi hän Varneyn, joka veti hänet kiireesti sivulle ja kuiskasi hänen korvaansa: »Kaikki on hyvin!»
»Onko Masters käynyt häntä katsomassa?» tiedusteli kreivi.
»On, armollinen herra; ja koska ei kreivitär suostunut vastaamaan hänen kysymyksiinsä eikä taas mitenkään selittämäänkään itsepäisyyttään, on hän antava ratkaisevan todistuksen siitä, että häntä vaivaa aivohäiriö ja että on parasta jättää hänet ystäväinsä huomaan. Mahdollisuus on siis tarjolla toimittaa hänet pois täältä kuten aijoimmekin.»
»Mutta Tressilian?» virkkoi Leicester.
»Hän ei saa hyvään aikaan lainkaan tietää hänen lähdöstään», vastasi
Varney; »se on tapahtuva vielä tänä iltana, ja huomenna pidetään
Tressilianista huolta.»
»Ei, kautta sieluni», tiukkasi Leicester; »minä tahdon kostaa hänelle omin käsin!»
»Tekö, armollinen herra, ja niin mitättömälle miehelle kuin Tressilianille! — Ei, armollinen herra, hän on pitkät ajat halunnut lähteä vieraisiin maihin. Uskokaa hänet minun huostaani. — Minä olen toimittava niin, ettei hän enää palaa tänne kielimään.»
»Ei, kautta taivaan, Varney!» huudahti Leicester. — »Mitättömäksi sanot Sinä vihollista, joka on kyennyt haavoittamaan minua niin syvästi, että koko vastainen elämäni tulee olemaan vain tuskaa ja kärsimystä? — Ei; ennemmin paljastaisin minä koko totuuden Elisabetin valta-istuimen juurella ja antaisin hänen kostonsa iskeä yhdellä kertaa sekä heihin että itseeni, kuin luopuisin oikeudestani kostaa omin käsin sille kirotulle konnalle.»
Varney näki suureksi levottomuudekseen isäntänsä olevan niin ankaran kiihtymyksen vallassa, että ellei hän myöntynyt hänen tahtoonsa, voisi hän kerta kaikkiaan ryhtyä siihen epätoivoiseen tekoon, josta hän puhui ja joka silmänräpäyksessä murskaisi kaikki ne kunnianhimoiset suunnitelmat, mitkä Varney oli isännälleen ja itselleen muodostanut. Mutta kreivin raivo näytti sekä hillittömältä että syvältä; sillä kun hän puhui, iskivät hänen silmänsä tulta, hänen äänensä vapisi kuohuvan vihan voimaa ja hänen huulillaan poreili kevyt vaahto.