Hänen uskottunsa teki rohkean ja menestyksellisen yrityksen päästä hänen valtijaakseen tälläkin hurjan kiihtymyksen hetkellä. — »Armollinen herra», sanoi hän, vieden hänet kuvastimen eteen, »katsokaapa kuvaanne tuosta ja ratkaiskaa, ovatko nämä vääntyneet piirteet miehen, joka kykenee niin tavattoman ankarassa asiassa päättämään itse puolestaan.»
»Minkä Sinä sitten tahdot minusta tehdä?» kysyi Leicester, hämmästyneenä kasvojensa kauheasta muutoksesta, mutta samalla loukkautuneena siitä liian vapaasta tavasta, millä Varney häntä tyynnytti. »Pitääkö minusta tuleman Sinun holhottisi, orjasi — oman palvelijani alamainen ja käskettävä?»
»Ei suinkaan, armollinen herra», vastasi Varney lujasti, »vaan itsenne ja omien intohimojenne valtijas. Armollinen herra, minä, Teidän halpa palvelijanne, minä häpeän nähdessäni Teidän käyttäytyvän niin kehnosti kuohahtelevien tunteittenne myrskyssä. Heittäytykää Elisabetin jalkoihin, tunnustakaa avioliittonne — syyttäkää puolisoanne ja hänen rakastajaansa aviorikoksesta — ja myöntäkää kaikkien vertaistenne kuullen olevanne aisankannattaja, joka nai maalaistytön ja jota tämä ja hänen kirjanoppinut lemmityisensä vetivät nenästä. — Tehkää se, armollinen herra — mutta sanokaa ensin hyvästi Rikhard Varneylle ja ottakaa takaisin kaikki ne lahjat, joita olette hänelle vuosien kuluessa jaellut. Hän palveli jaloa, uljasta, rohkeaa Leicesteriä ja oli ylpeämpi saadessaan olla hänen käskyläisenään kuin komentaessaan tuhansia. Mutta sitä raukkamaista kreiviä, joka masentuu jokaisesta vastuksesta, jonka järkeileviä päätöksiä jokainen intohimon puuskaus lennättelee kuin tuuli akanoita, sitä kreiviä ei Rikhard Varney palvele. Hän on niin paljon ylempänä häntä mielenlujuudessa kuin hän on alempana arvossa ja vallassa.»
Varney puhui näin teeskentelemättä, sillä vaikka hänen kehumansa mielenlujuus olikin paatumusta ja tunnottomuutta, tunsi hän nyt tosiaankin etevämmyytensä, niin oudosti kuohahtelevan sävyn kuin hänen suuri kiintonsa Leicesterin tuleviin kohtaloihin loikin hänen ääneensä ja koko esiintymiseensä.
Leicesterin lannisti tämä oletettu ylemmyys kokonaan; onnettomasta kreivistä näytti nyt hänen viimeinen ystävänsä aikovan hyljätä hänet. Hän ojensi kätensä Varneyta kohti lausuessaan nämä sanat: »Älä jätä minua — Mitä Sinun mielestäsi minun tulisi nyt tehdä?»
»Olla oma itsenne, jalo herrani», vastasi Varney, koskettaen kreivin kättä huulillaan, ensin siihen kunnioittavasti tartuttuaan; »olla oma itsenne, vallita intohimon myrskyjä, jotka lyövät haaksirikkoon heikompia sydämiä. Oletteko Te ensimäinen, jota on petetty lemmenseikoissa? Ensimäinen, jonka kevytmielinen ja irstas nainen on viekoitellut rakastumaan, sitten käyttäen Teidän tunnettanne väärin ja pitäen sitä pilkkanaan? Ja aijotteko sietää, että Teidät ajetaan typeränä mielipuolena pellolle, koska ette ole osannut olla viisaampi kuin viisaimmat miehet maailman alusta alkaen? Olkaa niin kuin ei sitä naista olisi koskaan ollut olemassakaan — poistakaa hänet muistostanne, sillä hän ei ole ansainnut saada siellä sijaa lainkaan. Pitäkää tämänaamuista lujaa päätöstänne, jonka toteuttamiseen minulla on tarpeeksi rohkeutta, intoa ja keinoja, ikäänkuin jonkun korkeamman olennon vastustamattomana käskynä, intohimottomana oikeudentekona. Hän on ansainnut kuoleman — hän kuolkoon!»
Hänen puhuessaan piteli kreivi häntä yhä kädestä, puri huulensa tiukasti yhteen ja rypisteli otsaansa, ikäänkuin olisi hän ankarasti ponnistellen koettanut johtaa itseensä Varneylta osan tuota hänen suosittelemaansa kylmää, säälimätöntä ja tunteetonta lujuutta. Hänen vaijettuaan ei kreivi vieläkään hellittänyt hänen kättään ennenkuin hän tyynen päättäväksi pyrkien kykeni lausumaan: »Olkoon niin — hän kuolkoon! — Mutta saanenhan itkeä yhden ainoan kyyneleen hänen muistolleen?»
»Ei ainoatakaan, armollinen herra», keskeytti Varney, joka isäntänsä nytkähtelevästä silmäkulmasta ja vääntyvistä poskista näki hänen aikovan antaa liikutukselleen vallan. — »Ei kyyneltäkään — aika ei sitä salli — täytyy muistaa Tressiliania —»
»Se nimi kykenee tosiaankin muuttamaan kyyneleet vereksi», vastasi kreivi. »Varney, minä olen sitä ajatellut ja päätökseni on valmis — eivät rukoukset eivätkä todistelut pysty enää minuun — Tressilian on oleva minun sovitus-uhrini.»
»Se on hulluutta, armollinen herra; mutta Te olette minuun nähden liian mahtava, jotta minä voisin sulkea tien Teidän kostoltanne. Valitkaa sitten edes sopiva aika ja paikka ja välttäkää häntä siksi kunnes olette ne löytänyt.»