»Sinä saat muissa seikoissa ohjata minua minne tahdot», sanoi
Leicester, »mutta tässä älä vastusta minua.»
»Sitten, armollinen herra», vastasi Varney, »pyydän minä ensiksikin Teitä heittämään tuon varomattoman, epäilyttävän ja puolihullun käytöksenne, joka tänään veti koko hovin huomion puoleensa ja jota kuningatar ei olisi milloinkaan sallinut Teidän sovittaa, ellei hän olisi ollut Teille niin puolueellisen hyvänsuopa ja osoittanut ystävyyttään Teille paljoa suuremmassa määrässä kuin hänen luonteelleen on oikeastaan ominaista.»
»Olenko minä tosiaankin ollut niin huolimaton?» ihmetteli Leicester ikäänkuin unesta heräten; »ja minä kun luulin niin hyvin kaiken peittäneeni; mutta älä pelkää, mieleni on nyt rauhoittunut — minä olen aivan tyyni. Kohtalonennustukseni on käyvä toteen; ja jotta se kävisi toteen, olen jännittävä kaikkia kykyjäni korkeimmilleen. Älä huolehdi minusta, sanon vieläkin — minä lähden heti kuningatarta tapaamaan — ei Sinun omakaan katseesi eikä puheesi olisi tutkimattomampi kuin minun. — Onko Sinulla mitään muuta sanomista?»
»Minun täytyy pyytää Teidän sinettisormustanne», vastasi Varney vakavana, »merkiksi niille palvelijoillenne, joita minun on pakko käyttää, että minulla on Teidän täysi valtuutuksenne heidän apuaan vaatiessani.»
Leicester veti sormestaan sinettisormuksen, jota hän tavallisesti käytti, ja antoi sen Varneylle hurjan, kaamean ilmeen kuvastellessa hänen kasvoillaan, lisäten matalalla, puolittain kuiskaavalla, mutta hirvittävän painokkaalla äänellä nämä sanat: »Mitä teet, tee pian.»
Vastaanottosalissa syntyi jo levottomuutta ja ihmettelyä, kun jalo linnanherra viipyi niin kauvan poissa, ja suuresti ihastuivatkin sentähden hänen ystävänsä nähdessään hänen astuvan sisään miehenä, jonka sydämeltä kaiken inhimillisen huomioinnin mukaan oli juuri pudonnut huolten taakka. Ja Leicester täyttikin sinä päivänä oivallisesti Varneylle antamansa lupauksen, niin että tämä näki voivansa lakata näyttelemästä luonteelleen niin vierasta osaa kuin se käytöstapa, mitä hän oli aamupuolella noudattanut ja että hän vähitellen saattoi jälleen muuttua siksi hillityksi, teräväksi, ivalliseksi keskustelun ja tapausten tarkkaajaksi, jollaisena hän tavallisesti seurassa esiintyi.
Elisabetiin nähden käyttäytyi taas Leicester miehenä, joka tunsi hyvin kuningattaren luontaisen lahjakkuuden ja tarmon, mutta myös hänen pari heikkoa puoltansa. Hän oli liian viisas muuttaakseen äkkiä sen juron ja hajamielisen esiintymistapansa, joka oli herättänyt niin suurta huomiota ennen hänen poistumistaan Varneyn kanssa, vaan joka nyt hänen kuningatarta lähestyessään näytti vaimenneen hellyyteen vivahtavaksi surumielisyydeksi ja joka keskustelun kuluessa, kun Elisabet oli säälivästi antanut suosiostaan merkin toisensa jälkeen häntä lohduttaakseen, vaihtui tuntehikkaan mielistelyn sanatulvaksi, palavimmaksi, arkaluontoisimmaksi, tarkoittelevimmaksi, mutta samalla kunnioittavimmaksi, mitä mikään kuningatar on alamaiseltaan ikinä kuullut. Elisabet kuunteli ikäänkuin lumottuna; hänen vallanhalunsa oli tuuditeltu uneen; hänen päätöksensä pysyä erillään kaikista yhteiskunnallisista ja perheellisistä siteistä ja antautua yksin omaan kansansa vaalimiseen, alkoi horjua, ja vielä kerran oli Dudleyn tähti kohonnut korkeimmilleen hovin taivaalla.
Mutta Leicester ei nauttinut tätä luonnosta ja omastatunnostaan saamaansa voittoa täysin sekoittamattomana, sillä sitä katkeroittivat sekä hänen tunteittensa sisäinen kapina niitä kahlitsevaa väkivaltaa vastaan että monet satunnaiset tapaukset, jotka aterian ja sitä seuraavien iltahuvitusten aikana värähyttelivät tätä äärimäisen tuskan viimeistä tuntohermoa.
Hoviväki oli esimerkin mainitaksemme kokoontunut pitohuoneesta isoon saliin odottelemaan loistavan naamionäytelmän, illan odotetun hauskutuksen alkamista, kun kuningatar keskeytti hurjan kokkapuhehyökkäyksen, jolla Leicesterin kreivi parhaillaan ahdisti kreivi Willoughbytä, Raleighia ja muutamia muita hovimiehiä, seuraavin sanoin: — »Me syytämme Teitä valtiorikoksesta, herra kreivi, jos Te yhä jatkatte tätä yritystänne tappaa meidät nauruun. Mutta tässä tuleekin onneksemme otus, joka voi saada meidät vakaviksi milloin vain tahtoo: oppinut lääkärimme Masters, tuoden ehkä uutisia siitä meidän suojatti-raukastamme, rouva Varneysta — ei, herra kreivi, älkää poistuko, sillä koska tässä on kysymyksessä aviopuolisoiden välinen riita, emme me pidä omaa kokemustamme riittävän syvällisenä sitä ratkaisemaan ilman taitavaa neuvojaa. — No, Masters, mitä ajattelet siitä karkulais-rouvasta?»
Hymy, joka oli väikkynyt Leicesterin huulilla, kun kuningatar keskeytti hänen pilailunsa, jähmettyi hänen huulilleen ikäänkuin olisi sen siihen veistänyt Mikael Angelon tai Chantreyn taltta; ja hän kuunteli lääkärin puhetta sama värähtämätön ilme kasvoillaan.