»Rouva Varney, armollinen Valtijatar», vastasi hovilääkäri Masters, »esiintyi hyvin tylysti ja ynseästi, eikä halunnut ryhtyä kanssani mihinkään keskusteluihin terveytensä tilasta, vaan haasteli hurjasti siitä, että hän muka esittää asiansa Teille itsellenne ja ettei hän vastaa lainkaan halvempien henkilöiden kysymyksiin.»
»Taivas varjelkoon!» huudahti kuningatar; »me olemme jo saaneet kylliksemme kärsiä niistä väärinkäsityksistä ja selkkauksista, jotka näyttävät seuraavan tätä hourupäistä rouvaraukkaa, minne hän tuleekin. — Eikö Teistäkin ole asia niin, herra kreivi?» jatkoi hän Leicesteriin kääntyen ja kuvastaen katseessaan vienoa, melkein hellästi rukoilevaa katumusta heidän senaamuisesta epäsovustaan. Leicester pakottautui kumartamaan syvään. Äärimäisinkään ponnistus ei jaksanut tehdä häntä kykeneväksi myös sanoin ilmaisemaan hänen yhtymistään kuningattaren ajatukseen.
»Tepä olette kostonhimoinen, herra kreivi», virkkoi kuningatar; »mutta kyllä me pian saamme sopivan ajan ja paikan Teitä rangaistaksemme. Vaan vieläkin kerran palataksemme tähän riemunrikkojaan, tähän rouva Varneyhin — Mitä voit sanoa hänen terveydestään, Masters?»
»Hän on kovin tyly ja ynseä, armollinen Kuningatar, kuten jo sanoinkin», vastasi Masters, »ja hän kieltäytyy vastaamasta tiedusteluihin, eikä lainkaan tottele lääkärin käskyjä eikä määräyksiä. Minä havaitsin kuitenkin hänen potevan aivohäiriötä, jonka minä olisin taipuvainen pikemmin määrittelemään sanalla hypochondria kuin sanalla phrenesis; ja luulisin minä olevan hänelle parasta, että hänen miehensä toimittaisi hänet hoidettavaksi kotiinsa, kauvas kaikesta tästä näytelmäin ja huvitusten hälinästä, sillä ne sekoittavat hänen heikon järkensä kaikenlaisilla mitä kummallisimmilla haaveilla. Häneltä huomaamatta päässeet viittailut tähtäävät sinne päin, kuin olisi hän muka joku suuri arvohenkilö — kreivitär tai jopa ruhtinatarkin. Jumala heitä auttakoon, sellaisia kuvittelevat usein hänenlaisensa sairaat!»
»Ei, mutta sitten täytyy hänet toimittaa täältä kaikin kiirein», sanoi kuningatar; »käskekää Varneyn pitää hänestä kaikkea inhimillistä huolta; mutta vapauttakoon hän pian tämän linnan rouvastaan. Sillä takaanpa hänen kohta luulevan itseään meidän kaikkien valtijattareksi. Sääli sentään, että niin kauniilla olennolla pitää oleman niin surkeasti häiriintynyt järki. — Vai mitä Te siitä ajattelette, herra kreivi?»
»Sääli tosiaankin», vastasi kreivi, toistellen niitä sanoja ikäänkuin ulkolukuläksyä.
»Mutta ehkettepä Te olekaan samaa mieltä kanssamme hänen kauneudestaan», jatkoi Elisabet; »ja me olemmekin nähneet miesten pitävän uljaita, junomaisia naisia tuollaista hentoa, riutuvaa olentoa parempana, jonka pääkin nuokkuu kuin katkenneen liljan varsi. Niin, miehet ovat hirmuvaltijaita, herra kreivi, joita miellyttää enemmän kiihkeä kamppailu kuin vastustelematta saavutettu valloitus, ja he rakastavat parhaiten sellaisia naisia, jotka uskaltavat lähteä heidän kanssaan voittosille. — Melkeinpä olen kanssanne samaa mieltä, Rutland, että jos tämä Leicesterin kreivi joskus saisi sellaisen maalatun vahanuken puolisokseen, toivottaisi hän sen kuolleeksi jo ennen kuherruskuukausien loppua.»
Näin puhuessaan katsahti hän Leicesteriin niin merkitsevästi, että tämä, huolimatta sydämensä kapinasta, tätä rajatonta petollisuutta vastaan, pakottautui kuitenkin kuiskaten vastaamaan, että Leicesterin rakkaus oli paljon nöyrempää laatua kuin mitä hänen majesteettinsa otaksui, koska se oli kiintynyt sellaiseen henkilöön, jota hän ei voinut koskaan käskeä, vaan jota hänen täytyi aina totella.
Kuningatar punastui ja käski hänen olemaan vaiti, mutta näytti kuitenkin odottavan, ettei toinen noudattaisi hänen kehoitustaan. Mutta samassa räjähtivät torvet toitottamaan ja patarummut paukkumaan korkealta parvekkeelta, josta näki yli koko salin, siten ilmoittaen naamionäyttelijäin tulevan; näin pääsi Leicester siitä kauheasta pakonalaisuuden ja teeskentelyn tilasta, johon hänen oma kaksimielisyytensä oli hänet vienyt.
Alkavaan naamionäytelmään kuului neljä eri joukkoa, jotka seurasivat toisiaan lyhyin väliajoin; kussakin joukossa oli kuusi päähenkilöä ja yhtä monta soihdunkantajaa, ja kukin esitti yhtä niistä kansoista, jotka olivat eri aikoina pitäneet Englantia hallussaan.