Tätä käskyä totellen kulki kukin parvi juhlallisen soiton kaikuessa Elisabetin ohi, suorittaen kukin oman kansansa tavan mukaisen, mitä nöyrimmän ja kunnioittavimman tervehdyksen, mihin kuningatar vastasi sillä armollisella suopeudella, joka oli ollut hänen julkisessa esiintymisessään havaittavissa aina siitä asti kun hän oli tullut Kenilworthiin.
Eri joukkueiden johtajat mainitsivat sitten, kukin kansansa nimessä ne syyt, joihin nojaten he väittivät olevansa muita mainehikkaampia ja etevämpiä; ja kun heitä oli kutakin vuoroonsa kuultu, piti kuningatar heille seuraavan armollisen vastauspuheen: »Me olemme pahoillamme, ettei meillä ole parempia edellytyksiä ratkaista sitä vaikeata kysymystä, joka kuuluisan Merlinin käskystä nyt on joutunut pohdittavaksemme, mutta meistä näyttää kuitenkin siltä, ettei mikään näistä ikimuistettavista kansoista erikseen saata vaatia ehdotonta etusijaa muihin nähden ja väittää olleensa suurimpana tekijänä meidän päiviemme englantilaisen muodostamisessa, sillä tämä on aivan epäilemättä perinyt kultakin muutamia luonteensa jaloimpia piirteitä. Niinpä on nykyinen englantilainen saanut muinaisilta briteiltä uljaan ja lannistumattoman vapaudenhalunsa — roomalaisilta erinomaisen sotakurinsa ja rohkeutensa sekä rauhan aikana viljelemänsä rakkauden tieteisiin ja sivistykseen — saksilaisilta viisaat ja oikeudenmukaiset lakinsa — ja ritarillisilta normanneilta ankaran kunniantuntonsa ja kohteliaan käytöksensä sekä jalon ihastuksensa mainetöihin.»
Merlin vastasi luontevasti, että piti tosiaankin niin monien erinomaisten ominaisuuksien yhtymän nykypäivien englantilaisissa, että heistä on tullut muille kansoille ikäänkuin täydellisyyden perikuva, koska he vain siten ovat edes johonkin määrin ansainneet sen siunauksen, hyvinvoinnin ja onnen, jota he ovat saaneet nauttia Englannin Elisabetin hallituskautena.
Soitto kajahti taas, ja naamiosankarit sekä Meriin ja hänen palvelevat henkensä alkoivat poistua tungokseen asti täyttyneestä salista, kun Leicester, joka, kuten olemme maininneet, oli jäänyt seisomaan lähelle salin ovea ja joka siis oli joutunut melkein keskelle väkijoukkoa, tunsi viittaansa nykäistävän samalla kun muuan ääni kuiskasi hänen korvaansa: »Herra kreivi, haluaisin keskustella hetkisen kanssanne.»
XX Luku.
Mik' on mun? Risahdustakin ma säikyn!
Macbeth.
»Haluaisin keskustella hetkisen kanssanne.» Sanat olivat itsessään yksinkertaiset, mutta Leicesterin kreivi oli niin kiihtyneessä ja kuumeisessa mielentilassa, että mitä tavallisimpiinkin seikkoihin näytti hänestä liittyvän erikoista levottomuutta herättävää tärkeyttä. Hän käännähtikin siis nopeasti, nähdäkseen henkilön, joka ne oli lausunut. Puhujan ulko-asussa ei ollut mitään huomattavampaa: musta silkkinuttu, lyhyt viitta ja musta naamus kasvoilla, siinä hänen pukunsa; sillä hän oli ilmeisestikin kuulunut siihen naamioitujen joukkoon, joka oli tunkeutunut saliin Merlinin jäljissä, vaikkei hänellä ollutkaan sitä kummallista valepukua, jollaisia useimmat heistä kantoivat.
»Kuka Te olette, ja mitä Te minusta tahdotte?» kysyi Leicester, äänensä sävyllä selvästi paljastaen mielensä kuohahtelevan tilan.
»En mitään pahaa, herra kreivi», vastasi naamioitu, »vaan hyvää ja kunniallistakin, jos Te vain oikein käsitätte tarkoitukseni. Mutta minun täytyy saada puhella kanssanne jossakin yksinäisemmässä paikassa.»