»En muuta odotakaan Teidän Jaloudeltanne», vastasi Tressilian; »mutta aika kiiruhtaa, ja minun täytyy keskustella kanssanne vielä tänä iltana. — Menenkö vuottamaan Teitä huoneeseenne?»
»Ei», vastasi Leicester tylysti, »ei katon alle, eikä etenkään minun kattoni alle. — Me tapaamme toisemme vapaan taivaankannen alla.»
»Te olette tuskastunut tai vihastunut, herra kreivi», jatkoi Tressilian; »eikä tässä kuitenkaan ole siihen vähintäkään syytä. Paikka on minusta samantekevä, kunhan Te vain suotte minulle häiritsemättömän puolisen tuntia aikaanne.»
»Luullakseni tulee lyhyempikin aika riittämään», vastasi Leicester. — »Odottakaa minua huvikentällä sen jälkeen kun kuningatar on vetäytynyt huoneeseensa.»
»Riittää», virkkoi Tressilian ja poistui. Leicester näytti hetkiseksi joutuneen rajattoman riemun valtaan.
»Taivas suosii minua vihdoinkin», puheli hän itsekseen, »ja lähettää ulottuvilleni konnan, joka on minut sillä sovittamattomalla häväistyksellä leimannut — joka on tuottanut minulle nämä kamalat tuskat. Minä en soimaa sallimusta enää, koska nyt pääsen selville niistä kavaloista juonista, joilla hän yhä aikoo kietoa minua, ja koska minä siis samalla voin todistaa hänen konnamaisuutensa ja kostaa sen. Taakkaani kantamaan — taakkaani kantamaan! — Minä en tahdo nyt enää sortua sen alle — koska kerran viimeistään keskiyö tuo minulle koston!»
Näiden mietteiden riehuessa Leicesterin aivoissa lähti hän jälleen kulkemaan läpi nöyristelevän joukon, joka halkesi hänelle tietä tehdäkseen, ja istuutui entiselle paikalleen, kadehditulle ja ihaillulle, hallitsijattarensa viereen. Mutta jos tämän siten ihaillun ja kadehditun miehen sydän olisi ollut avoinna kaikkien tämän salin täyttäväin ihmisten edessä, kaikkine rikollisen kunnianhimon, kuoletetun rakkauden, raivoavan koston, ja suunnitellun julmurityön tietoisuuden herättämine pimeine ajatuksineen, jotka liehuivat ja parveilivat siellä kuin haamut jonkun inhoittavan noita-akan taikakehässä — niin kuka heistä, kunnianhimoisimmasta hovi-ylimyksestä aina kehnoimpaan palvelijaan, joka eli lautasia muuttamalla, olisi halunnut vaihtaa paikkaa Elisabetin suosikin ja Kenilworthin herran kanssa!
Uudet kidutukset odottivat häntä Elisabetin luo palattuaan.
»Tulettekin sopivaan aikaan, herra kreivi», virkkoi tämä, »ratkaisemaan erään väittelyn meidän naisten kesken. Tässä juuri ritari Rikhard Varney pyysi lupaamme saada lähteä linnasta sairas rouvansa mukanaan, ja koska hänellä oman kertomuksensa mukaan jo oli Teidän suostumuksenne poistumiseensa, niin sai hän meidänkin myöntymyksemme. Meillä ei tosiaankaan ole vähintäkään halua pidättää häntä sen nuoren vaimoparan hellästä huolehtimisesta — mutta nyt on se samainen ritari Rikhard Varney tänään joutunut niin ilmeisesti näiden meidän hovinaistemme lumoihin, että tämä Rutlandin herttuatar tässä vakuuttaa hänen vievän sen mielipuolen vaimonsa vain järvelle asti, työntävän hänet sinne ja jättävän hänet niiden kristallipalatsien asukkaaksi, joista se viehättävä vedenneitonen haasteli, sekä palaavan luoksemme iloisena leskimiehenä, kuivaavan kyyneleensä ja korvaavan pian vahinkonsa meidän seurueemme kustannuksella. Mitä siihen sanotte, herra kreivi? — Me olemme nähneet Varneyn parissa, kolmessa erilaisessa puvussa, siinä kaikki — mutta Tehän tunnette hänen todellisen luonteensa — luuletteko hänen voivan tehdä rouvalleen moisen konnankujeen?»
Leicester oli joutua suunniltaan, mutta vaara oli uhkaava ja edes jonkunlainen vastaus ehdottomasti välttämätön. »Arvoisat naiset», sanoi hän, »ajattelevat liian huonoa oman sukupuolensa jäsenestä, jos he otaksuvat hänen ansainneen sellaisen kohtalon, tai sitten liian pahaa meistä, jos he uskovat kenenkään voivan kohdella siten viatonta ihmistä.»