»Kuulkaahan vain häntä, hyvät naiset», jatkoi Elisabet; »kaikkien miesten tavoin haluaa hän puolustella heidän julmuuttaan syyttämällä meitä kevytmielisyydestä.»
»Älkää sanoko meitä, armollinen Valtijatar», vastasi kreivi; »me väitämme vain, että halpa-arvoisemmilla naisilla on kuten pienemmillä taivaan valoillakin epävakaisuutensa ja vaihteensa, mutta kenpä voisi soimata muuntelevaisuudesta aurinkoa tai Elisabetia?»
Keskustelu kääntyi sitten vaarattomampaan suuntaan, ja Leicester hoiteli siinä osaansa erinomaisen älykkäästi, huolimatta raatelevasta sisäisestä tuskastaan. Se tuntui niin hauskalta Elisabetista, että linnan kello oli jo lyönyt keski-yötä, ennenkuin hän poistui seurasta, mikä oli vallan kuulumaton seikka hänen rauhallisissa ja säännöllisissä, ajan kulusta huolehtivissa tavoissaan. Hänen lähtönsä antoi luonnollisesti merkin koko seurueen hajaantumiseen; kukin erkani omaan lepopaikkaansa uneksimaan päivän huvituksista ja ihastuen aavistelemaan huomenisia.
Onneton linnanherra ja koko tämän ylvään juhlahumun alku poistui aivan toisin ajatuksin. Hänen ensimäinen käskynsä häntä avustavalle kamaripalvelijalle oli kutsua Varney heti paikalla hänen huoneeseensa. Lähetti palasi hetken kuluttua ja ilmoitti, että tunti sitten lähti ritari Rikhard Varney linnasta takaportin kautta, kolme muuta henkilöä mukanaan, joista yhtä kuljetettiin hevoskantotuolissa.
»Kuinka pääsi hän linnasta, vaikka vartijat oli jo asetettu paikoilleen?» kysyi Leicester; »minä en luullut hänen matkustavan ennen päivänkoittoa.»
»Hän esitteli ymmärtääkseni päteviä syitä vartijoille», vastasi palvelija, »ja näytti kuulenma Teidän Korkeutenne sinetti —»
»Aivan niin — aivan niin», keskeytti kreivi; »mutta hän on pitänyt liikaa kiirettä. — Onko kukaan hänen palvelijoistaan jäänyt tänne?»
»Mikael Lambournea ei löytynyt ritari Rikhard Varneyn lähtiessä», vastasi palvelija, »ja hänen isäntänsä oli kovin suuttunut hänen katoamisestaan. Mutta minä näin hänen juuri äsken satuloivan hevostaan nelistääkseen isäntänsä perään.»
»Käske hänet viipymättä tänne», määräsi Leicester; »minulla on muuan sanoma vietävänä hänen isännälleen.»
Palvelija poistui huoneesta, ja Leicester mitteli sen lattiaa hetkisen syviin mietteisiin vaipuneena. — »Varney on liian innokas», ajatteli hän, »liian kiihkeä. — Luullakseni hän minua rakastaa — mutta hänellä on myöskin omat tarkoitusperänsä ajettavinaan ja hän on hellittämätön ja järkähtämätön siinä toimessa. Jos minä kohoan, kohoaa hänkin, ja hän on osoittautunut jo liiankin halukkaaksi vapauttamaan minut esteestä, joka näyttää olevan minun ja kuninkuuden välillä. Mutta minä en taivu kantamaan sitä häpeätäkään. Sitä petollista naista on rangaistava, mutta se täytyy toimittaa varovaisemmin ja harkitummin. Minä tunnen jo ennakolta, miten liiallinen hätäileminen tässä asiassa sytyttäisi helvetin liekit rintaani. — Ei — yksi uhri riittää kerrallaan, ja tämä uhri odottaa jo minua.»