Hän tarttui kirjoitusvehkeisiin ja piirsi kiiruusti seuraavat sanat:
»Ritari Rikhard Varney!
Me olemme päättäneet lykätä toistaiseksi Teidän suoritettavaksenne uskotun asian ja me kiellämme Teitä ankarasti ryhtymästä mihinkään enempiin toimenpiteisiin kreivittäremme suhteen siksi kunnes toisin määräämme. Me käskemme myös Teitä palaamaan Kenilworthiin heti kun olette vienyt turvalliseen paikkaan sen, mikä Teidän huostaanne annettu on. Mutta jos Teidän hoimiinne uskotun saatettavan toimittaminen varmaan talteen pidättäisi Teitä kauvemmin kuin me otaksumme, käskemme me Teitä siinä tapauksessa palauttamaan sinettisormuksemme luotettavalla ja nopealla lähetillä, sillä me tarvitsemme sitä aivan pian. Odottaen Teidän tarkoin noudattavan näitä määräyksiämme ja jättäen Teidät Jumalan haltuun, pysymme me varmasti Teidän hyvänä ystävänänne ja isäntänänne.
R. Leicester.
Annettu Kenilworth-linnassamme, kymmenentenä päivänä heinäkuuta, armon vuonna tuhatviisisataa ja seitsemänkymmentäviisi.»
Kun Leicester oli saanut tämän käskykirjeen kirjoitetuksi ja sinetöidyksi, astui kamaripalvelijan ohjaamana huoneeseen Mikael Lambourne, jolla oli saappaita puolireiteen, jonka ratsastusviittaa piteli leveä vyö ja jonka huopahattu muistutti suuresti sananlennättäjäin päähinettä.
»Mikä Sinä olet miehiäsi?» kysyi kreivi.
»Teidän Korkeutenne talliherran tallimestari», vastasi Lambourne totutulla häikäilemättömyydellään.
»Hillitseppä röyhkeää kieltäsi, mies», komensi Leicester; »pilapuheet, jotka sopivat ritari Rikhard Varneyn kuultaviksi, eivät ole ensinkään paikallaan minulle lausuttuina. Kuinka pian luulet voivasi saavuttaa isäntäsi?»
»Tunnissa, armollinen herra, jos mies ja hevonen eheinä pysyvät», vastasi Lambourne, muuttaen silmänräpäyksessä tuttavallisuutta lähentelevän käytöksensä mitä nöyrimmäksi kunnioitukseksi. Kreivi mitteli häntä katseillaan kiireestä kantapäähän.