»Minä olen kuullut Sinusta puhuttavan», virkkoi hän sitten; »sanotaan Sinun suorittavan tehtäväsi nopeasti, mutta taipuvan liiaksi rähinään ja juopotteluun, jotta Sinulle voisi uskoa mitään tärkeämpiä toimia.»
»Armollinen herra», vastasi Lambourne, »minä olen ollut sotilaana, merimiehenä, matkustajana ja seikkailijana, ja ne ovat kaikki elinkeinoja, joiden harjoittajat nauttivat tästä päivästä, koska he eivät ole varmoja huomisesta. Mutta vaikka minä ehkä käytänkin väärin vapaa-aikojani, en ole vielä koskaan lyönyt laimin velvollisuuttani isäntääni kohtaan.»
»Katso, että niin tapahtuu nytkin», jatkoi Leicester, »etkä Sinä ole sitä katuva. Toimita tämä kirje nopeasti ja varmasti ritari Rikhard Varneyn käsiin.»
»Eikö tehtäväni ulotu laajemmalle?» kysyi Lambourne.
»Ei», vastasi Leicester, »mutta minulle on erikoisen tärkeätä, että
Sinä suoritat sen yhtä huolellisesti kuin kiireisestikin.»
»Minä en ole säästävä huolta enkä hevosta», vastasi Lambourne, lähtien viipymättä huoneesta.
»Niin, sillä lailla se päättyi se minun yksityinen puheillepääsyni, josta minä kuitenkin toivoin niin paljon!» mutisi hän itsekseen astuskellessaan pitkää käytävää ja laskeutuessaan takaportaita. »Saakeli soikoon! Minä luulin kreivin tarvitsevan apuani johonkin salajuoneen, ja nyt se laulu loppuikin vain kirjeen viemiseen! Hyvä, hänen tahtonsa on tapahtuva siitä huolimatta, ja kuten hänen korkeutensa oikein sanoikin, minä en ole sitä vastaisuudessa katuva. Lapsen täytyy ensin kontata, ennenkuin se oppii kävelemään, ja niin on alottelevan hovimiehenkin laita. Mutta annahan kun pilkistän tuohon kirjeeseen, jonka hän sinetöi niin kovin huolimattomasti.» — Tämän tempun tehtyään mäjäytti hän ylen määrin riemastuneena käsiään yhteen ja huudahti: »Kreivitär — kreivitär! — Nyt tiedän minä salaisuuden, joka on minut kohottava tai kaatava. — Mutta astuppas esiin, Bayard», jatkoi hän hevostaan pihalle taluttaen, »sillä Sinun kupeittesi ja minun kannusteni täytyy tehdä piakkoin tuttavuutta keskenään.»
Lambourne nousi siis satulaan ja lähti linnasta takaportin kautta; hänen annettiin vapaasti mennä, koska ritari Rikhard Varney oli poistuessaan jättänyt vartijalle häntä koskevan käskyn.
Heti kun Lambourne ja kamaripalvelija olivat lähteneet huoneesta, vaihtoi Leicester hovipukunsa hyvin yksinkertaiseen vaatetukseen, heitti viitan ympärilleen, otti lampun käteensä ja kulki salaista yhdyskäytävää pitkin pienelle takaportille, josta pääsi linnan pihalle, lähelle huvikentän yläpäätä. Hänen ajatuksensa olivat tyynempiä ja selvempiä kuin yleensä viime aikoina, ja hän yritti omissa silmissäänkin esiintyä miehenä, jota vastaan oli enemmän rikottu kuin hän itse oli rikkonut.
»Minua on mitä syvimmin loukattu», tähän suuntaan kulkivat hänen mietteensä, »mutta minä olen luopunut silmänräpäyksellisestä kostosta ja siirtänyt sen miehekkyyden ja jalomielisyyden alueelle. Vaan pitääkö avioliiton, jonka se petollinen nainen on tänään häväissyt, kahlehtiman minua ja ehkäisemän minua sillä mahtavalla uralla, johon kohtaloni minua kutsuu? Ei — on olemassa muitakin keinoja sellaisten siteiden avaamiseksi, tarvitsematta katkoa elämän säikeitä. Jumalan kasvojen edessä en minä ole enää sidottu liittoon, jonka hän ensimäisenä rikkoi. Kuningaskuntien tulee joutua välillemme — valtamerten vyöryvät aallot, joiden syvyydet ovat nielleet kokonaisia laivastoja, saavat olla ainoina tämän kuolettavan salaisuuden säilyttäjinä.»