Tämänlaisilla todisteluilla koetti Leicester rauhoittaa omaatuntoansa niin äkkiä päätetyn kostonaikeen toteuttamisen ja kunnianhimoisten suunnitelmainsa suhteen, jotka olivat niin läheisesti liittyneet jokaiseen hänen elämänsä pyrkimykseen ja tekoon, ettei hän kyennyt edes yrittämään vapautua niistä, niin että hänen kostonsakin näytti hänestä lopulta kerrassaan oikeutetulta, jopa jalomielisen hillityltäkin toimitukselta.
Tässä mielentilassa astui tuo kostoa ja kunniaa himoitseva kreivi komealle huvikentälle, minne juuri silloin täysikuu valoi säteitään. Tuo kirkas keltainen valo heijasteli kaikkialta valkoisesta hiekkakivestä, josta kentän kivitys, pylväsaidat ja rakennustaiteelliset kaunistukset olivat laitetut; eikä pieninkään pilvenhattara himmentänyt sinitaivasta, niin että koko tienoo oli melkein yhtä kirkas kuin jos aurinko olisi vast'ikään laskenut. Lukuisat valkoisesta marmorista veistetyt kuvapatsaat hohtivat kalpeassa valossa juuri haudoistaan nousseiden, käärinliinoihinsa verhoutuneiden aaveiden tavoin, ja suihkulähteet lennättelivät ilmaan vesisäikeitään, ikäänkuin niitä kuun säteissä kirkastaakseen, ennenkuin ne jälleen kimaltelevana hopearoiskeena putosivat altaisiinsa. Päivä oli ollut helteinen, eikä vieno yötuulahdus, joka huokui huvikentän pengermillä, löyhytellyt puiden lehviä voimakkaammin kuin viuhka nuoren kaunottaren kädessä. Kesä-yön laulaja oli rakentanut runsaasti pesiä läheisen puutarhan lehtimajoihin, ja niiden asukkaat korvasivat nyt päiväistä vaikenemistaan helskyttelemällä valtavassa kuorossa ihania liverryksiään, milloin hilpeitä, milloin kiihkeitä, milloin yhteisiä, milloin toinen toisilleen vastailevia, ikäänkuin purkaen rintansa riemua siitä tyynestä, hurmaavasta yöstä, johon he säveleitään kaijuttelivat.
Ajatellen kokonaan toisia asioita kuin suihkulähteiden solinaa, kuun kimallusta ja satakielen laulua, käyskenteli uljas Leicester hitaasti pengermän päästä toiseen, viitta lujasti ympärillä, miekka kainalossa, keksimättä kuitenkaan ihmisolennon varjoakaan.
»Oma jalomielisyyteni petti minut surkeasti», puheli hän itsekseen, »jos se konna nyt pääsi minulta pakoon — niin, ja ehkäpä on hän nyt jo rientänyt vapauttamaan sitä avionrikkojaa, jolla on vielä niin vähän vartijoitakin.»
Nämä hänen mietiskelynsä keskeytyivät samassa, sillä kun hän kääntyi katsomaan portille päin, näki hän ihmisolennon hitaasti etenevän pylväskäytävästä, himmentäen varjollaan vuorotellen kaikkia esineitä, joiden ohi hän lähestyessään kulki.
»Iskenkö ennenkuin edes kuulen hänen raivostuttavan äänensä?» ajatteli Leicester miekkansa kahvaan tarttuen. »Mutta ei! Minä tahdon nähdä, mihin suuntaan hänen saastaiset juonensa käyvät. Minä tahdon katsella, niin vastenmielistä kuin se onkin, miten se inhoittava käärme kiemurtelee ja pyörähtelee, ennenkuin käytän voimaani ja muserran sen.»
Hänen kätensä heltisi kahvasta, ja hän läheni hitaasti Tressiliania, keräten tämän kohtauksen varalle kaiken itsehillinnän ja tahdonlujuuden, mitä hänellä suinkin oli, kunnes he seisoivat aivan vastakkain.
Tressilian kumarsi kunnioittavasti, mutta kreivi vastasi vain ylpeällä päännyökähdyksellä ja sanoilla: »Te halusitte puhella kahden kesken kanssani, herra — tässä minä olen valmiina kuuntelemaan.»
»Herra kreivi», virkkoi Tressilian, »minulle on sanottavani laatu niin tärkeä ja minä toivon niin hartaasti Teidän kuuntelevan minua kärsivällisesti, jopa suosiollisestikin, että minä alennun puhdistautumaan kaikesta, mitä Teidän Korkeudellanne suinkin saattaa olla minua vastaan. Te pidätte minua vihollisenanne?»
»Eikö minulla ole sitten ilmeisiä syitä siihen?» vastasi Leicester, huomatessaan Tressilianin vaijenneen vastausta odottamaan.