»Teette siinä minulle vääryyttä, herra kreivi. Minä olen kyllä Sussexin kreivin ystävä, mutta en hänen liittolaisensa enkä puoluelaisensa, niin Teidän kilpailijaksenne kuin hovi häntä sanookin; siitä on jo pitkä aika, kun minä lakkasin pitämästä hovia ja hovijuonia luonteelleni ja lahjoilleni sopivana alana.»
»Voipa hyvin niin ollakin, herra», vastasi Leicester; »sillä onhan niitä oppineelle miehelle — sellaiseksihan maailma huutaa herra Tressiliania — arvokkaampiakin askarruksia. Rakkaudella on vehkeilynsä yhtä hyvin kuin kunnianhimollakin.»
»Minä huomaan, herra kreivi», jatkoi Tressilian, »Teidän panevan suurta painoa minun aikaisempaan kiintymykseeni siihen onnettomaan nuoreen naiseen, josta aijon kohta puhua, ja ehkäpä ajattelevan minun ajavan hänen asiaansa enemmän mustasukkaisuuden kuin oikeudentunnon houkuttelemana.»
»Mitäpä minun ajatuksistani, hyvä herra!» vastasi kreivi; »jatkakaa! Tähän asti olette Te puhunut yksinomaan itsestänne; sangen tärkeä ja arvokas aihe epäilemättä, mutta se ei ehkä koske minua niin syvästi, että minun pitäisi sen takia viipyä vuoteeltani. Säästäkää enemmät esipuheet, hyvä herra, ja käykää asiaan, jos Teillä tosiaan on jotakin minuun kuuluvaa kerrottavana. Teidän lopetettuanne saanen minäkin vuorostani lausua parisen sanaa.»
»Minä käyn siis suoraan asiaan, herra kreivi», virkkoi Tressilian; »ja kun minun sanottavani on Teidän Korkeutenne kunniaa koskevaa, uskon minä, ettette Te omastakaan mielestänne ole tuhlannut aikaanne sitä kuuntelemalla. Minulla on muuan pyyntö Teidän Korkeudellenne onnettoman Amy Robsartin suhteen, jonka tarina on Teille liiankin tuttu. Minä kadun syvästi, etten heti ryhtynyt tähän toimenpiteeseen ja asettanut Teitä tuomariksi itseni ja tuon konnan välille, joka on hänet niin kauheasti häväissyt. Herra kreivi, Amy Robsart karkasi laittomasta ja vaarallisesta vankeudestaan, ja luottaen omien nuhteidensa vaikutukseen kunnottomaan mieheensä, vaati minulta lupauksen, etten minä sekaantuisi hänen asioihinsa siksi kunnes hän oli itse yrittänyt saada oikeutensa tunnustetuiksi.»
»Haa!» huudahti Leicester, »muistatteko, kenelle puhutte?»
»Minä puhun hänen kunnottomasta miehestään, herra kreivi», toisti Tressilian, »enkä minä parhaalla tahdollanikaan löydä lievempää sanamuotoa. Se onneton nuori nainen on nyt kadonnut minun tiettyvistäni ja on hänet kaiketi kätketty johonkin tämän linnan salasoppeen — ellei häntä ole kuljetettu johonkin pahoille aikomuksille vielä sopivampaan säilytyspaikkaan. Se asia on autettava, herra kreivi — minä puhun hänen isänsä valtuuttamana ja tämä onneton avioliitto on tunnustettava ja todistettava kuningattaren edessä ja Amy Robsart viipymättä, estelemättä päästettävä omaan vapauteensa. Ja sallikaa minun sanoa, tämän minun oikeutetun pyyntöni täyttäminen ei koske kenenkään kunniaa niin paljon kuin juuri Teidän Korkeutenne.»
Kreivi seisoi siinä ikäänkuin kivettyneenä siitä tavattomasta tyyneydestä, millä tuo mies, jonka hän luuli loukanneen itseään niin syvästi, puolusti rikollisen rakastajattarensa asiaa, aivan kuin olisi tämä ollut kerrassaan viaton nainen ja Tressilian vain hänen puolueeton avustajansa; eikä hänen hämmästyksensä lainkaan vähentynyt siitä lämmöstä, millä Tressilian tuntui vaativan tuolle naiselle arvoa ja yhteiskunnallista asemaa, jotka hän oli häväissyt ja joiden edut hän oli sittemmin varmasti jakava nyt hänen asiaansa niin kuulumattoman julkeasti puolustavan rikostoverinsa kanssa. Tressilian oli ollut jo yli minuutin aikaa vaiti, ennenkuin kreivi tointui suunnattomasta kummastuksestaan; ja kun muistaa hänen mielessään kuohuvat ennakkoluulot, ei ole lainkaan ihmeellistä, että hänen hurja vihansa vei voiton kaikista muista tunteista. »Minä olen keskeyttämättä kuunnellut Teitä, herra Tressilian», virkkoi hän vihdoin, »ja minä kiitän Jumalaa, etteivät koskaan ennen ole korvissani soineet niin häikäilemättömän konnan sanat. Teidän kurittamisenne sopisi oikeastaan paremmin teloittajan ruoskalle kuin aatelismiehen miekalle, mutta kuitenkin — konna, paljasta säiläsi ja puolusta henkeäsi!»
Viimeisiä sanoja lausuessaan pudotti hän viittansa maahan, sivalsi Tressiliania rajusti miekkansa tupella, paljasti sitten heti säilänsä ja laittautui hyökkäysasentoon. Hänen puheittensa hurja raivo oli ensin täyttänyt Tressilianin yhtäläisellä hämmästyksellä kuin mitä Leicesterkin oli tuntenut häntä kuunnellessaan. Mutta kummastelu muuttui vihaksi, kun hänen sanojensa ansaitsemattomia solvauksia seurasi isku, joka heti paikalla poisti kaikki muut ajatukset hänen mielestään, paitsi pikaista taistelua koskevat. Tressilianin miekka lensi viipymättä tupesta, ja vaikka hän ei ehkä ollutkaan juuri niin taitava aseensa käyttelyssä kuin Leicester, osasi hän sentään oivallisesti puolustautua, etenkin kun hän oli heistä kahdesta tyynempi ja rauhallisempi, koska hän ei voinut olla pitämättä Leicesterin käytöksen syynä joko tilapäistä mielenhäiriötä tai sitten jonkun erinomaisen harhaluulon vaikutusta.
Ottelu oli jo kestänyt useampia minuutteja kummankaan haavoittumatta, kun äkkiä alkoi kuulua ääniä pylväskäytävästä, jonka läpi pengermälle päästiin, ja niihin yhtyneinä kiireisesti läheneviä askeleita. »Meitä häiritään», sanoi Leicester vastustajalleen; »seuratkaa minua.»