Samaan aikaan kajahti ääni pylväskäytävästä: »Se marakatti oli oikeassa — täällä ne kahakoivat.»
Leicester veti sillä välin Tressilianin jonkunlaiseen komeroon erään suihkulähteen taakse, ja siellä olivat he hyvässä piilossa, kun kuusi kuningattaren henkivartijaa astui huvikentän keskikäytävää pitkin heitä kohti, saattoivatpa he kuulla yhden puhelevankin toisille: »Emme me niitä löydä koko tänä yönä kaikkien näiden ruiskupillien, oravanhäkkien ja kaninkolojen seasta; mutta ellemme saa niitä napatuiksi tuonne perälle mennessämme, käännymme ympäri ja asetamme vahdin portille, niin saamme ne siten huomenna varmasti kynsiimme.»
»Kaunis juttu», päivitteli toinen, »kun rupeavat tapella natistamaan aivan kuningattaren kuuluvilla, sanoisinpa melkein hänen omassa palatsissaan! — Hiisi heidät vieköön, he olivat varmaankin pari humalaista pieneen käsirysyyn joutunutta tappelukukkoa, — olisipa melkein ollut sääli niitä tavata — rangaistuksenahan on käden katkaiseminen, eikös olekin? — olisipa kovaa menettää kätensä teräspalan käsittelemisen takia, se kun vielä sopii niin luontevasti miehen kouraankin.»
»Sinä olet itse aikamoinen tappelupukari, Yrjö», virkkoi kolmas; »mutta olehan varoillasi, laki on tosiaankin se minkä sanoit.»
»Niin», puuttui jälleen puheeseen ensimäinen, »elleihän asiaa paineta hieman villaisella; sillä tiedäthän, ettei nyt sentään olla kuningattaren palatsissa, vaan Leicesterin kreivin linnassa.»
»No sen takia voi rangaistus olla aina yhtä ankara», vastasi toinen; »sillä jos meidän armollinen valtiattaremme — Jumala häntä varjelkoon — on kuningatar, niin on Leicesterin kreivi yhtä hyvä kuin kuningaskin.»
»Pidä kitasi! senkin lurjus!» varoitti kolmas; »mistä Sinä tiedät kuka sattuu kuulemaan?»
Ja he jatkoivat matkaansa huolimattomasti etsiskellen sieltä ja täältä, sillä he olivat ilmeisesti kiintyneempiä omaan keskusteluunsa kuin halukkaita nuuskimaan henkilöitä, jotka olivat tämän yöllisen metelin aiheuttaneet.
Heti kun he olivat edenneet pengermän päähän, viittasi Leicester Tressiliania seuraamaan, hiipi hänen kanssaan vastakkaiseen suuntaan, ja niin pääsivät he kenenkään huomaamatta pakoon pylväskäytävän kautta. Hän vei Tressilianin Mervynin tornille asti, missä tämä jälleen asui, ja puhui hänelle ennen eroamista näin: »Jos Sinulla on rohkeutta jatkaa ja päättää sitä, mikä nyt jäi sikseen, niin pysyttele lähelläni huomenna hovin lähtiessä jälleen matkaan — me tapaamme kyllä sopivan tilaisuuden, ja minä annan Sinulle merkin, kun aika on tullut.»
»Herra kreivi», vastasi Tressilian, »jossakin toisessa tapauksessa olisin minä kysynyt Teiltä tämän hyvin oudoksuttavan ja minua kohtaan niin raivokkaan käytöksenne tarkoitusta ja syytä. Mutta Te olette iskenyt olkapäähäni merkin, jonka vain veri voi pestä pois; ja vaikka Te olisitte vieläkin korkeammassa asemassa kuin pöyhkeimmätkään toiveenne ovat Teidät ikinä nostaneet, vaatisin minä Teiltä sittenkin hyvitystä loukatulle kunnialleni.»