Näin erosivat he sitten, mutta sen yön seikkailut eivät olleet vielä Leicesteriltä loppuneet. Hänen oli pakko kulkea Saintlowen tornin ohi päästäkseen omaan huoneeseensa johtavaan salakäytävään, ja sen portilla tapasi hän Hunsdonin puolipukeissa, paljastettu miekka kainalossa.
»Herättikö se meteli Teidätkin, herra kreivi?» kysyi vanha soturi. »Sepä sen — koira vieköön, yöt ovat täällä Teidän linnassanne yhtä rauhattomia kuin päivätkin. Pari tuntia sitten heräsin minä sen mielipuolen rouva Varneyn kirkunaan, kun hänen miehensä vei häntä väkisin linnasta. Takaanpa, että sieti sillä olla sekä Teidän että kuningattaren lupa, muutoin olisin minä sekaantunut leikkiin ja iskenyt sitä Teidän Varneytanne kalloon aika navakasti; ja nyt sitä taas tapella jyhmästetään tuolla alhaalla huvikentällä, tai miksi Te nyt sanotte tuota kivillä laskettua pengerpuistikkoa, missä noita koreita leluja törröttää?»
Ukon puheen ensi osa viilsi kuin puukolla kreivin sydämeen; jälkimäiseen osaan vastasi hän itsekin kuulleensa miekkojen kalsketta ja tulleensa tänne palauttamaan niitä järjestykseen, jotka olivat rohjenneet menetellä niin julkeasti aivan kuningattaren läheisyydessä.
»No, mutta sittehän minä saankin Teistä seuraa», iloitsi Hunsdon.
Ja Leicesterin oli pakko palata tuon karhumaisen vanhan herran kanssa huvikentälle, missä Hunsdon kuunteli välittömän komentonsa alaisten vartijain kertomusta heidän turhasta yömellakoitsijain etsimisestään, taritsi heille vaivojen palkkioksi pari tusinaa mehevää kirousta ja haukkui heitä laiskoiksi lurjuksiksi ja sokeiksi portonpojiksi. Leicester katsoi myös tarpeelliseksi olla olevinaan vihoissaan siitä, ettei niitä tappelupukareita oltu löydetty; mutta vihdoin esitteli hän Hunsdonille, että ne olivat yhtä hyvin voineet olla joitakin huimapäisiä nuorukaisia, jotka olivat liian ahkeraan kallistelleet maljoja ja joita nyt jo tapahtunut etsiskely oli kai tarpeeksi säikäyttänyt. Hunsdon, joka itse piti myös paljon pikaristaan, myönsi hänkin, että pullo sai usein vastata niistä monista hulluuksista, joita se oli saattanut ihmisen tekemään. »Mutta», lisäsi hän, »ellei Teidän Korkeutenne rupea hieman säästeliäämmäksi talonpidossaan ja hieman vähennä tätä suunnatonta oluen, viinin ja muun juomatavaran tulvaa, niin aavistanpa laulun lopuksi tulevan sen, että minun täytyy teljetä vahtitupaan muutamia niistä iloisista veitikoista ja käsitellä heitä hieman vipukoneellani. — Huomatkaa tämä varoitukseni ja nukkukaa makeasti!»
Leicester oli hyvin iloinen päästessään seuralaisestaan, jätti hänet portille, missä he olivat kohdanneet toisensa, astui salakäytävään, otti käteensä lampun, jonka oli sinne tullessaan jättänyt, ja löysi sen sammuvassa valossa tiensä omaan huoneeseensa.
XXI Luku.
Tilaa! heponi karkaa,
Jos läheltä ruhtinaan se nähdä saa;
Runoksi totta puhuen,
Siihen aikaan sattui synty sen,
Kun suuri Lester linnassaan
Elisabetia piti vieraanaan.
Naamionäytelmä Pöllöt — Ben Jonson.
Huvitus, jonka oli seuraavana päivänä määrä ilahuttaa Elisabetia ja hänen hoviaan, olivat hänen uskollisten coventrylaistensa, heidän vanhassa kaupungissaan jo ammoin säilyneen, muinaisiin tarinoihin ja kronikoihin perustuvan tavan mukaan esittämät englantilaisten ja tanskalaisten taistelut. Tässä näytelmässä esitti osa kaupungin asukkaita saksilaisia ja toinen osa tanskalaisia, kuvastellen sekä karkein säkein että ankarin iskuin näiden kahden uljaan kansan kamppailuja ja englantilaisten naisten amatsonimaista urheutta, heidän kun tarina väittää olleen innokkaimpina toimihenkilöinä yleisessä tanskalaisia vastaan suunnatussa verilöylyssä, joka tapahtui sittemmin heidän hävittämisensä muistojuhlaksi korotettuna päivänä armon vuonna 1012. Tämän leikin, joka oli kauvan ollut Coventryn asukkaiden suosittuna ajanvietteenä, olivat toimittaneet lakkautetuksi erinäiset uskonkiihkoiset, puritanilaisuuteen kallistuvat hengenmiehet, joilla sattui olemaan melkoista vaikutusta ylempiin virkamiehiin. Mutta kaupunkilaisten suuri enemmistö oli kääntynyt kuningattaren puoleen anoen näyttelemis-oikeuttansa takaisin ja kunniaa saada esittää kappaleensa hänen majesteetilleen. Ja kun tätä pyyntöä pohdittiin siinä pienessä neuvoskunnassa, joka tavallisesti avusti kuningatarta kiireellisten asiain ratkaisemisessa, sai se muutamien ankarampain miesten vastustuksesta huolimatta suosion Elisabetin silmissä, sillä kuningatar huomautti, että tuollaiset huvitukset viehättivät ilman vähintäkään vahinkoa useata sellaistakin, joka niiden puuttuessa käyttäisi aikansa huonompiin iloihin, ja että heidän hengelliset paimenensa, niin kunnioitettavia kuin he olivatkin oppinsa ja hurskautensa takia, katsoivat kuitenkin asiaa liian synkältä kannalta saarnatessaan tällaisia laumojensa huvituksia vastaan; ja sillä oli näytelmän esittämislupa myönnetty.