Kun oli syöty aamiainen, jota mestari Laneham nimittää taivaalliseksi murkinaksi, riensivät kaikki hovin huomattavimmat henkilöt hänen majesteettiaan saattaen parveketornille katselemaan molempain taistelevain puolueitten, englantilaisten ja tanskalaisten, saapumista; ja kun merkki oli annettu, lensi metsästyspuistoon avautuva portti selkosen seljälleen päästääkseen ne sisään. Tuossapa he jo tulivatkin, jalkaisin ja ratsain; sillä useat kunnianhimoiset kaupunkilaiset olivat laittautuneet eriskummallisiin ritarien varustuksia jäljitteleviin pukuihin, siten esittääkseen noiden kahden kansakunnan ritaristoa. Mutta tapaturmien välttämiseksi ei heidän oltu sallittu käyttää oikeita hevosia, vaan saivat he ratsastaa niin sanotuilla keppihevosilla, jotka entisinä aikoina muodostivat maurilaistanssin päähuvituksen ja joita vieläkin saadaan ihailla näyttämöllä, herra Bayesin murhenäytelmän loppupuolella suoritetussa suuressa taistelussa. Jalkaväki seurasi myös asiaankuuluvasti varustettuna. Koko esitystä tuli pitää jonkunlaisena naamio-ilveilynä tai pilamukailuna komeammista näytelmistä, joihin ylimykset ja säätyhenkilötkin ottivat osaa, parhaan tietonsa ja taitonsa mukaan tarkasti jäljitellen kuvailemiansa henkilöitä. Tämä tanskalaisten hävittämisen muistoksi näytelty kappale oli kokonaan toisenluontoinen, sen esittäjät kun olivat alhaisempia henkilöitä, joiden tavat ja käytös sitä paremmin sopivat tilaisuuteen, mitä hullunkurisempia ja naurettavampia he itsessään olivat. Heidän vaatetuksensa, jota kiirehtivä kertomuksemme ei salli meidän lähemmin kuvailla, herätti myös suurta hupia, ja vaikka heidän hyökkäys-aseillaan saattoikin mäjäytellä tukevia iskuja, niin olivat ne kuitenkin vain pitkiä leppäseipäitä keihäiden ja jykeviä kolikoita miekkojen asemesta; ja puolustuksekseen olivat sekä hevos- että jalkamiehet oivallisesti varustetut muhkeilla kypäröillä ja kilvillä, mitkä molemmat oli kyhätty paksusta nahasta.
Kapteeni Coxe, tämä Coventryn kuuluisa iloniekka, jonka laulut, almanakat ja pennintarinat, kauniisti nahkapaperilla päällystettyinä ja varmuuden vuoksi lujalla nuoralla sidottuina, pysyvät yhä kaikkien vanhojen kirjojen keräilijäin ja myyjäin himotavarana, koska hän itse kekseliäänä miehenä oli johtanut näytelmän harjoitusta ja esittämistä, ratsasti urheasti keppihevosensa selässä englantilaisten joukkojen etunenässä, kovin pönäkkänä ja mahtavana, kuten Laneham sanoo, heiluttaen pitkää miekkaansa, kuten sopikin kokeneen soturin, joka oli taistellut kuningattaren isän, ankaran kuningas Henrikin johdolla Boulognen piirityksessä. Tämä päällikkö astui, kuten oikeus ja kohtuus vaativatkin, ensimäisenä taistelutantereelle ja kulkiessaan parvekkeen ohi miestensä seuraamana, suuteli miekkansa pontta kuningattaren kunniaksi ja suoritti samassa sellaisen hypyn, ettei moiseen ollut vielä milloinkaan pystynyt mikään kaksijalkainen keppihevonen. Sitten kulki hän kaikkine seuralaisineen, ratsumiehineen ja jalkasotilaineen sillan tai taistelutantereen vastakkaiseen päähän, järjesti ne sinne tottuneen taitavasti ja jäi odottamaan vastustajainsa valmistumista rynnäkköön.
Siihen ei kulunutkaan pitkää aikaa; sillä tanskalainen hevos- ja jalkaväki, joka ei missään suhteessa ollut englantilaisia huonompi ei luvun, urhouden eikä varustusten puolesta, saapui heti sen jälkeen, pohjoisille seuduille ominaisen säkkipillin piipittäessä näiden joukkojen edellä heidän kotimaansa merkiksi; heitä johti taitava päällikkö, jonka tarvitsi hävetä kuuluisaa kapteeni Coxea vain sotatottumuksessa, jos tarvitsi siinäkään. Hyökkääjinä asettuivat tanskalaiset parveketornin juurelle, Mortimerin tornia vastapäätä; ja kun kaikki heidän valmistelunsa olivat suoritetut, annettiin merkki ottelun alkamiseen.
Heidän ensimäinen ryntäyksensä toisiansa vastaan tapahtui verrattain hillitysti, koska kumpikin puolue hiukan pelkäsi joutuvansa tungetuksi järveen. Mutta kun lisäjoukkoja yhä saapui molemmille puolille, muuttui kahakka viattomasta käsirysystä leimuavaksi tappeluksi. He syöksyivät vihollistensa kimppuun, kuten mestari Laneham todistaa, kuin lemmenkateuden kiihoittamat jäärät, ja törmäys oli usein niin raivoisa, että molemmat rivit hajaantuivat ja että nuijat ja kilvet synnyttivät suuresti kauhistavan metelin. Usein sattui myös se, mitä kokeneemmat soturit olivat päivän kamppailua alkaessaan pelänneet. Kaidepuut, jotka suojelivat sillan partaita, oli ehkä tahallaan kiinnitetty vain hyvin heikosti, niin että ne eivät pidättäneetkään niitä, jotka taistelun tuoksinassa tungettiin niitä vasten, mistä oli seurauksena, että monen urhon kuuma sota-into tapasi järven aalloissa varsin tehoisan jäähdykkeen. Nämä tapaturmat olisivat ehkä aiheuttaneet vakavampiakin tuhoja kuin senluontoisille kahakoille soveliasta oli, sillä useat sotijalot, joita tämä onnettomuus kohtasi, eivät osanneet uida, ja niitä taas, jotka osasivat, estivät heidän nahkaiset ja paperiset varustuksensa vapaasti käyttämästä jäseniään; mutta tapaus oli jo ennakolta arvattu ja useita veneitä oli varattu kerkeästi onkimaan Ahtolan helmasta kaikki sinne suistuneet sankarit ja saattamaan heidät kuivalle maalle, missä he vettä valuen ja kovin surkean näköisinä lohduttelivat sydämiään runsaasti taritulla kuumennetulla oluella ja paloviinalla, osoittamatta enää vähintäkään halua sekaantua uudelleen niin kamalaan kahakkaan.
Kapteeni Coxe yksin, tämä kaikkien goottilaiskirjasimilla painettujen tuotteiden keräilijäin ihme, suoritettuaan kaksi kertaa hevosineen päivineen vaarallisen hypyn sillalta järveen, uhmaten sitä äärimäistäkin hätää, mihin ritarisatujen mielisankarit, joiden urotekoja hän on kuvaillut lyhennetyssä muodossa, kuten Amadis, Belianis, Bevis tai hänen oma Warwickin Guynsa olivat ikinä joutuneet — kapteeni Coxe yksin, me toistamme sen vieläkin, syöksyi kaksi kertaa sanotun onnettomuuden uhriksi jouduttuaankin tulisimpaan otteluun, hänen vaatteidensa ja hänen keppihevosensa jalkaverhon valuessa vettä, mutta sittenkin kahdesti äänellään ja esimerkillään rohkaisten englantilaisten lannistunutta urheutta, niin että heidän tanskalaisista maahanryntääjistä saamansa voitto muodostui lopultakin, kuten oli oikein ja kohtuullista, täydelliseksi ja ratkaisevaksi. Ansiostapa hänet siis tekikin kuolemattomaksi Ben Jonsonin kynä, joka viisikymmentä vuotta myöhemmin kirjoitti, ettei kukaan olisi ollut niin omiansa johtamaan erästä Kenilworthissa esitettyä naamionäytelmää kuin kapteeni Coxen peljätyllä keppihevosella ratsastava samaisen kapteenin haamu.
Nämä sievistelemättömät maalaisilveilyt eivät kai täydelleen sovi siihen kuvaan, minkä lukija on ennakolta itselleen muodostanut Elisabetin nähtäväksi aijotun kappaleen laadusta, hänen hallituskautenaan kun kirjallisuus saavutti semmoisen loistavan kukoistuksen ja hänen hovinsa kun, naisen hallitsemana, jonka sopivaisuustajunta veti vertoja hänen lahjakkaisuudelleen, oli yhtä kuuluisa kehittyneestä maustaan ja hienostuneista tavoistaan kuin viisaista ja tarmokkaista valtiomiehistäänkin. Mutta johtuiko se nyt sitten oivallisesti harkitusta halusta näyttää kiintyneeltä kansanomaisiin huvituksiin tai iskikö hänen mieleensä kipinä vanhan kuningas Henrikin mehevän miehekkäästä hengestä, joka joskus tuntui heräävän Elisabetissa, se vain on varmaa, että kuningatar nauroi sydämellisesti kunnon coventrylaisten esittämälle ritaritaistelujen jäljittelylle tai oikeammin sanoen pilamukailulle. Hän kutsui luokseen Sussexin kreivin ja Hunsdonin, osaksi ehkä hyvittääkseen edellistä niistä pitkistä, yksityisistä puheluista, joita hän oli suonut Leicesterin kreiville, johtamalla hänet keskustelemaan huvituksesta, joka paljoa paremmin vastasi hänen makuaan kuin nuo klassillisen muinaisuuden varastoista ammennetut korunäytelmät. Harras mieltymys, jolla kuningatar näytti nauravan ja pilailevan molempien sotapäälliköittensä kanssa, antoi Leicesterin kreiville odotetun tilaisuuden poistua hänen läheisyydestään, minkä seikan, niin hyvin oli hän valinnut aikansa, koko hovi selitti hänelle sangen mairittelevalla tavalla, että hän nimittäin päästi kilpailijansa vapaasti kuningattaren puheille, eikä käyttänyt oikeuttaan hänen isäntänään seisoa luopumatta hänen suosionsa paisteen ja muiden välissä.
Leicesterin ajatuksilla oli kuitenkin kauvas pelkästä kohteliaisuudesta poikkeava tarkoitus; sillä heti kun hän näki kuningattaren syventyneen innokkaaseen keskusteluun Sussexin ja Hunsdonin kanssa, joiden selän takana seisoi ritari Niklas Blount, naama korvia tavoittelevassa irvistyksessä jokaiselta sanalta, minkä kuuli lausuttavan, viittasi hän Tressilianille, joka sopimuksen mukaisesti seurasi hiukan ulohtaampaa hänen liikkeitään, raivautui ulos tungoksesta ja astui metsästyspuistoa kohti läpi alhaisempain katselijain joukkojen, jotka suu auki töllistelivät englantilaisten ja tanskalaisten tappelua. Tämän verrattain vaikean työn suoritettuaan katsahti hän toistamiseen taakseen nähdäkseen, oliko Tressilian siinä yhtä hyvin onnistunut, ja heti kun hän huomasi myös hänen selvinneen ihmisten vilinästä, lähti hän kulkemaan erästä pientä pensaikkoa kohti, jonka takana palvelija piteli kahta valmiiksi satuloitua hevosta. Hän heilauttihe toisen selkään ja antoi Tressilianille merkin, että tämän tulisi ratsastaa toisella. Sanaakaan sanomatta totteli Tressilian.
Leicester kannusti sitten hevostaan ja ratsasti nopeasti eräälle hyvin eristetylle, korkeiden tammien ympäröimälle paikalle, noin peninkulman päähän linnasta ja vastakkaiseen suuntaan näyttämöstä, minne uteliaisuus veti jokaisen katselijan. Siellä laskeutui hän satulasta, sitoi hevosensa puuhun ja lausuen vain nämä sanat: »Täällä ei kukaan meitä häiritse», heitti viittansa poikki satulan ja veti miekkansa.
Tressilian noudatti täsmällisesti kaikkia hänen liikkeitään, mutta ei voinut säiläänsä paljastaessaan olla sanomatta: »Herra kreivi, koska moni tuntee minut mieheksi, joka ei pelkää kuolemaa, kun se on vaakalaudalla kunniaa vastaan, niin tuntuu minusta, että minä itseäni häpäisemättä voin Teiltä kysyä kaiken rehellisyyden nimessä, miksi Teidän Korkeutenne on juljennut antaa minulle sellaisen osoituksen vihastaan, että me nyt olemme joutuneet tällaisiin suhteisiin toistemme kanssa?»
»Ellette pidä sellaisista halveksumiseni osoituksista», vastasi kreivi, »niin tarttukaa heti paikalla aseeseenne, tai toistan minä muutoin tempun, josta nyt valitatte.»