»Sitä ei Teidän tarvitse tehdä, herra kreivi», virkkoi Tressilian, »Jumala tuomitkoon välimme! Ja jos Te kaadutte, tulkoon verenne oman päänne päälle!»
Tuskin oli hän lopettanut lauseensa, kun he jo olivat ankarassa ottelussa.
Leicester, joka oli myöskin oivallinen miekan käyttelijä kaikkien muiden sen ajan ulkonaisten avujen ohella, oli edellisenä yönä saanut tarpeeksi kokea Tressilianin voimaa ja taitoa taistellakseen nyt varovammin kuin ennen ja pitääkseen varmaa kostoa pikaista parempana. Muutamia minuutteja miekkailivat he yhtä taitavasti ja menestyksellisesti, kunnes Tressilian uhkarohkeata hyökkäystä tehdessään, jonka Leicester onnellisesti väisti, paljastihe liiaksi, ja kun hän sitten koetti korjata asentoaan, iski kreivi miekan hänen kädestään ja töyttäsi hänet kumoon. Julmasti hymyillen piti hän sitten miekkansa kärkeä parin tuuman päässä kaatuneen vastustajansa kurkusta, ja laskien samalla jalkansa hänen rinnalleen, käski häntä tunnustamaan konnamaiset tekonsa ja valmistautumaan kuolemaan.
»Minulla ei ole mitään muka Sinua vastaan harjoittamaani konnamaisuutta eikä vääryyttä tunnustettavana», vastasi Tressilian, »ja minä olen paremmin valmistautunut kuolemaan kuin Sinä. Käytä voittoasi miten suvaitset, ja antakoon Jumala sen Sinulle anteeksi! Minä en ole antanut Sinulle tähän kaikkeen vähintäkään aihetta.»
»Et vähintäkään aihetta!» huudahti kreivi, »et vähintäkään aihetta! — mutta miksi keskustella pitemmältä moisen roiston kanssa? — Kuole valehtelijana, niinkuin olet elänytkin!»
Hän kohotti jo käsivarttaan antaakseen surmaniskun, kun siihen tartuttiin äkkiä takaapäin.
Raivostuneena käännähti kreivi pudistamaan pois tuon odottamattoman esteen, mutta suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän huomasi oudonnäköisen pojan tarrautuneen käsivarteensa niin sisukkaasti, ettei hän päässyt hänestä eroon ilman aika rimpuilemista, minkä kestäessä Tressilian ehti nousta maasta ja ottaa uudelleen aseensa. Leicester kääntyi jälleen vastustajansa puoleen yhä kiukustuneempana, ja ottelu olisi alkanut entistäänkin hurjempana molemmin puolin, ellei poika olisi uudelleen takertunut Leicesterin kreivin polviin ja kirkuvalla äänellä rukoillut häntä kuuntelemaan hetkisen, ennenkuin jatkaisi tätä taistelua.
»Nouse ylös ja päästä minut», tiuskaisi Leicester, »tai kautta taivaan, minä lävistän Sinut miekallani! — Mitä syytä Sinulla on tulla tuolla tavoin estämään minua kostotoimessani?»
»Paljon — paljon!» huusi pelkäämätön poika, »koska kerran minun hulluuteni on ollut syynä tähän Teidän veriseen riitaanne ja ehkäpä vielä kamalampiinkin tekoihin. Oo, jos Te vielä haluatte nauttia viattoman mielen rauhaa, jos Te vielä toivotte voivanne nukkua huolettomana, ilman omantuntonne kalvavaa tuskaa, niin malttakaa edes lukea tämä kirje ja sitten saatte tehdä mitä haluatte.»
Puhuessaan tähän hartaaseen ja vakavaan tapaansa tämä kummallisine kasvonpiirteineen ja outoine äänineen tontulta tuntuva kääpiö kokotti Leicesterin kreiville pitkällä, kauniilla vaaleanruskealla naisen hiuskiehkuralla sidottua kirjettä. Niin raivostunut, melkeinpä vihansa sokaisema kuin kreivi olikin nähdessään varman kostonsa menneen niin omituisella tavalla hukkaan, ei hän kuitenkaan voinut vastustaa tämän merkillisen anojan pyyntöä. Hän sieppasi kirjeen hänen kädestään — muutti väriä päällekirjoituksen nähtyään — aukaisi vapisevin käsin solmun, joka piti paperia kasassa — silmäili sen sisältöä, horjahti taaksepäin ja olisi kaatunut, ellei olisi saanut eräästä puunrungosta tukea; siinä seisoi hän hetkisen, kirjettä tuijottaen, miekankärki maassa, näyttämättä aavistavankaan vastustajansa läsnä-oloa, vastustajan, jota kohtaan hän äsken oli osoittanut niin vähän armeliaisuutta, ja joka nyt saattoi vuorostaan käyttää tilaisuutta hyväkseen. Mutta sellaiseen kostoon oli Tressilian liian jalomielinen — hänkin seisoi siinä ylen hämmästyneenä, odottaen tämän omituisen tunteenpuuskauksen päätöstä, mutta pitäen aseensa valmiina puolustautuakseen hätätilassa jotakin Leicesterin uutta ja odottamatonta hyökkäystä vastaan, sillä hän epäili riitakumppaninsa jälleen joutuneen äkillisen mielenhäiriön valtaan. Pojan tunsi hän helposti vanhaksi tuttavakseen Dickoniksi, jonka kasvoja, ken ne kerran oli nähnyt, ei voinut hevillä unohtaa; mutta miten hän oli tullut sinne niin tärkeällä hetkellä, miksi hän esiintyi niin tarmokkaasti ja miksikä, ennen kaikkea, hänen tuomansa kirje saattoi niin mahtavasti vaikuttaa Leicesteriin, olivat kysymyksiä, joihin hän ei osannut vastata.